Juhannus, tuo kukkaseppeleiden, kokkojen, kesämekkojen, mansikkakakkujen, yöuintien, mässäilyn ja valvomisen ultimaattinen juhlahuipentuma. 

Olen nyt todella tylsä ja ankea, kun sanon tämän, mutta… juhannus ei ole koskaan ollut mulle mikään juttu.

Ylipäätään ”pakkojuhlinnat” kuten juhannus ja uusi vuosi aiheuttavat lähinnä stressiä. Pitäisi tehdä jotain hienoa ja eeppistä, koska kaikkihan ovat jotain sellaista tekemässä – ainakin, jos erehtyy käymään somessa. Itse en ole tainnut koskaan erityisemmin edes viettää juhannusta, en ainakaan kovinkaan onnistuneesti.

Lapsena mun vanhempien kesäloma ajoittui usein juhannukseksi niin, että silloin lähdettiin jonnekin päin Eurooppaa. Istuttiin viisihenkinen perhe autossa; tapeltiin siitä kenen puolella kyynerpäät on, kärsittiin pahoinvoinnista ja kysyttiin viiden minuutin välein koska ollaan perillä. Kuului niihin automatkoihin toki muutakin, kuten äänikirjoja (kasettisoittimessa silloin!), erilaisia leikkejä (au-to, to-maat-ti, ti-la jne.) ja upeita maisemia (Alppien keskellä ajamisessa on puolensa!). Perille tuleminen oli aina parasta. Mutta juhannusta ei näillä reissuilla juhlistettu, tai en ainakaan muista. 

Joskus toki oltiin sukumökillä mökkeilemässä ja niihin ehkä liittyykin voimakkaammin tuota perinteistä suomalaista juhannus-meininkiä, mutta mitään suurempaa kiintymystä näihin muistoihin ei ole. Hyvää ruokaa kyllä, kivoja muistoja juhannusvihtojen tekemisestä ja kokon polttamisesta. Toisaalta myös oman tilan tarvetta, hyttysenpistoja ja valtavia tiskivuoria. Mökillä oli kivempaa yleensä muina kesäviikonloppuina, kun siellä ei ollut koko suku samaan aikaan. 

Viimeksi, kun yritin kunnolla viettää juhannusta kaveriporukalla, päädyin viettämään juhannuksen autossa. Autossa, joka oli keskellä Taivassalon metsää parkissa, ei todellakaan viilettämässä Alppien keskellä. Entinen avomieheni (elämäni kamalimmasta suhteesta täällä ja täällä) kun sai päähänsä, että flirttailin hänen kavereilleen tai vähintäänkin olin salaa ollut sängyssä niiden kanssa. Myös saunassa käydessä olin pyrkinyt vain heruttamaan bikinikroppaa koko porukalle. Kamalan juhannusaaton jälkeen mies päätti, että juhannuspäivänä istumme autossa. Koko päivän mies haukkui ja syytteli. Lähteäkään en saanut, se estettiin fyysisesti. Muu juhannusseurue luuli, että olimme vastarakastuneina kuhertelemassa autossa. Ei oltu, voin kertoa. 

Sen jälkeen olenkin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi töihin juhannusvuoroihin. Jännästi töissä olen halunnut lapsille opettaa juhannusperinteitä. Ollaan tehty vihtoja, kerätty kukkia juhannustaikoihin, hankittu suomalaisia mansikoita kakun päälle, käyty keleistä riippumatta uimassa ja ruokiin on panostettu. Pyritty tekemään siitä viikonlopusta jotenkin erityinen, vaikka ollaankin oltu kaupungissa. Työvuorojen jälkeen on ollut ihana pyöräillä hiljaisen kaupungin halki, eikä ole harmittanut yhtään, että en ole ollut kavereiden kanssa mökillä.

Tuleva juhannus on nykyisen mieheni kanssa kolmas. Se on myös kolmas juhannus, kun vähintään toinen meistä on töissä. Koska vauva on niin pieni, ei asia (taaskaan) harmita allekirjoittanutta. 

Mutta varovasti uskallan ajatella vuoden päähän. Ehkä ensi vuoden juhannuksena voisi kerätä taaperon kanssa kukkia tyynyn alle, leipoa se mansikkakakku, tanssia kokon ympärillä ja raapia hyttysenpistoja. Tai no, ei ehkä niitä hyttysiä.

Perinteissä on kuitenkin sitä jotain.

Kuten myös perinteisessä juhannussäässä, saan lopultakin sen toivomani sateen!

ps. Ihanaa ja onnistunutta juhannusta kuitenkin kaikille sitä viettäville!