olisipa sadepäivä
Kaipaisin sellaista päivää, että vettä tulisi painavana massana, kattoa ja ikkunoita hakaten. Kaipaan sitä melkein yhtä paljon kuin luonto.
Tänään aamulla satoi hetken. Oli pakko mennä ulos kuuntelemaan ropinaa, tuntea ilman raikastuvan hetkeksi.
Täällä mökillä nurmikko on palanut keltaiseksi. Osa villivadelmapensaista on kuivunut käppyräisiksi. Puutarhan mansikkapenkki imaisee kastelukannullisen vettä hetkessä. Mehiläiset pörräävät vesipestyn auton ympärillä keräämässä arvokkaat vesipisarat talteen.
Hoitokoiramme ei koko viikkoon ole tajunnut yösyöttöjä. Jo tutuksi tullut hännän tömpstömpstömps herättää vauvan joka yö tai viimeistään varhain, varhain aamulla. Muuten koira on oikein mainiota seuraa ja täydentää hassua pientä perhettämme mainiosti. Hoopo mopsi ja leppoisa lapukka.
Olen päivittäin kävellyt vaunujen ja kahden koiran kanssa postilaatikolle. Lapukan saa parhaiten takaisin mökkiin sillä, että antaa sen kantaa sanomalehden.
Ollaan oltu muutama päivä pistoksissa pienestä omakotitalosta. Sijainnin puolesta talo olisi ollut t ä y d e l l i n e n. Vai miltä kuulostaa luonnon, palvelujen ja hyvien yhteyksien yhdistelmä, sekä se ihan älytön yksityiskohta, että mun vanhemmat olisivat asuneet 300 metrin päässä. Valitettavasti talo itsessään ei kaikesta remontoinnista huolimatta ole kovin käytännöllinen. Lopulta tehtiin päätös, että ei tehdä tarjousta. Sydän vähän vuotaa verta, koska näin jo mielessäni miten oltaisiin voitu vaikka kantaa isovanhemmilla kyläillessä nukahtanut lapsi sylissä kotiin. Puuhata omalla pihalla. Olla muutamassa minuutissa hiekkatiellä pellon laidassa tai ihmisten ilmoilla.
Tä kodin etsiminen on kyllä jatkuvaa luopumista. Tiedän, että mun pitäisi suojata itseni paremmin tässä puuhassa, eikä ihastua jokaiseen vähänkin sinne päin olevaan asuntoon. Kotia etsiessä meillä menee jako niin, että mies on järki ja minä tunne. Ja tunteella huomaan menevänikin. Asuntonäytöissä huomaan miettiväni mihin me laitettaisiin joulukuusi. Pitäisi miettiä, että millä me tämä maksetaan, kuka tuonkin korjaa ja mitähän tämänkin seinän sisällä kasvaa. Mulla on vaan aivan liian hyvä mielikuvitus ja se maalailee utuisia kuvia pienestä taaperosta touhuamassa asunnossa. Tuijotan ikkunoista ulos ja mietin haluaisinko katsella sitä maisemaa aamukahvilla. Höh.
Tänään mies on ollut vapaalla ja äitikin ajoi tervehtimään meitä. Vauva nukkui kolmen tunnin päiväunet – tietty juuri, kun olisi ollut sylittäjiä ja hoitajia vaikka muille jakaa. Leivoin raparperi-valkosuklaamuffinsseja jääkaapissa pyörineistä jämä-raparpereista. Niistä tuli ääreis herkullisia, vaikka vähän ujostelinkin vuokien täytön kanssa ja tuotokset jäivät vähän littanoiksi. Todettiin kyllä porukalla, että näin ne oli toisaalta helpompi tunkea suuhun.
Äidin lähdettyä käytiin jäljelle jääneen köörin kanssa pihalla. Tuuli ja pilvet enteilivät alkavaa myrskyä. Olo on vähän tyhjä, kun talo on hiljainen ilman vieraita. Hoitokoira nukkuu pöydän alla ja tiedän sen lähtevän huomenna. Heitettiin miehen kanssa plus ja miinus-listoja täynnä olleet asuntoesitteet roskikseen. Raparperit on loppu. Myrsky ei koskaan alkanutkaan.
Vähän sellainen loppukesän fiilis ilmassa. Sellainen, johon kuuluu haave syksyn villapaidoista, huovista ja kynttilöiden sytyttelyistä.
Onneksi muffinsseja on vielä. Ja mies, joka pallutti vauvaa toisessa päässä taloa niin, että sain hetkeksi käpertyä tuijottelemaan metsää Lana Del Reyn tunnelmissa, olla ihan yksin.
https://youtu.be/TdrL3QxjyVw
Oikeasti on kyllä aika kutkuttavaa, että kesä kuukausia on vielä useampi edessä. Täytyy alkaa suunnitella kaikkea kesäistä puuhaa, fiilistellä poskille ilmestyneitä pisamia, ihmetellä vauvan kanssa kukkia, pikkukaloja ja metsämansikoita. Ja mitä muka tekisin vauvan päiväunien aikana, jos en voisi jatkaa asuntojen metsästystä?
