Palasin vauvan kanssa lauantai-iltana takaisin meidän mökkiarkeen. Kaupunki-kodissa elämä oli ollut aika vilskettä ja peltojen ohi huristellessa, kaupungin jäädessä taakse, toivoin kiireen ja hermoilun jäävän myös sinne. Hetken olo olikin ihanan kevyt.

Parin päivän jälkeen olen rehellisyyden nimissä kuitenkin jo päässyt vähän mökkihöperöitymään – mikähän tässä olisi kultainen keskitie? 

Näiden parin päivän villeimpiä asioita on olleet; 

Ikkunan ohi kävelleen peuran tarkkailu. Huumailin miehelle, että en ole koskaan nähnyt peuraa ikkunasta. Hetken päästä muistin montakin aiempaa tilannetta. Korjasin, että en ole koskaan nähnyt peuraa siitä ikkunasta. Mies totesi, että selitykset kuulostaa samalta kuin alakouluikäisillä. Success. 

Vauvan ummetus-tilanteen helpottuminen (anteeksi kaikki kaverit ja perheenjäsenet, joille olen puhunut vauvan kakasta. Olen oikeasti muuttunut täksi kliseeksi, joka kertoo ihmisille yksityiskohtaisia asioita vauvan suolen toiminnasta, apua. Onneksi en ole ainoa. Naapureiden kanssa käytiin viime viikolla keskellä kakkukestejä henkevää keskustelua vauvojen kakkaamisesta – kunnes havahduttiin siihen, että KYLLÄ, me oikeasti puhumme tästä vakavissaan. Jotenkin olin ajatellut tämän olevan vitsi. Se ei ole.)

Uuden raparperipiirakka-reseptin testaus. Todella hyvää. (Resepti täällä – kiitos tammimammojen se päätyi myös mun tietoisuuteeni.) 

Luonnonkukkien keräily hysteerisesti punkkeja kytäten. Syytän koiria, joista olen tällä viikolla taas nyppinyt kymmeniä punkkeja kävelemästä, h y i.

Vauvan opittua kääntymään selältä vatsalleen, ei mennyt kauaa, että neiti oppi kierimään. Olisi ollut tarpeeksi ihmeteltävää siinäkin, että lapsi on vessasta tullessa leikkimatolla toisin päin kuin vessaan lähtiessä – nyt meinaan saada sätkyn joka kerta, kun lapsi on kadonnut koko leikkimatolta. Hän on myös tästä taidostaan niiiiin onnellinen, tuitui. Kotona odottaakin koiraporttien asentaminen portaisiin. 

Nyt taputtelen itseäni selkään siitä, että näin hienosti yhdistin leipomiskuvat ja kakka-vessa-kertomukset. 

Mutta ei, oikeasti olen kyllä tällä hetkellä vähän väsynyt. Alan huomata, että en ole kuukauteen ollut kertaakaan missään omalla menolla. Pisin ero vauvasta on tainnut olla reilu tunti, kun mies kävi vauvan kanssa vaunulenkillä yövuorojen välisenä päivänä. Tämä kahden kaupungin välillä hyppiminen, miehen pitkät työvuorot ja vauvan äiti-ei-ole-täällä-hepulit sekä tuttipullon välttely ovat sitoneet meidät vauvan kanssa taas todella tiiviisti yhteen. Sen kuuluisan oman ajan löytäminen tuntuu olevan todella vaikeaa, kun miehen vapailla ollessa juostaan asuntonäytöissä, erilaisissa juhlissa (tai järjestetään niitä, heh) tai haluttaisi viettää aikaa rauhassa koko perhe yhdessä. Tässä on myös kaikenlaista hoidettavaa asiaa, joiden parissa kuluvat esimerkiksi vauvan päiväuniajat. 

Olen yrittänyt pitää mielessä, että nyt vauvavuotena on ihan okei olla vähän laiska ja tavallaan kai itsekäskin. Vauvan hoito on tällä hetkellä mun työni, enkä ole lomalla vaikka olenkin työstäni äitiyslomalla (vaikka välillä näiden leivon-piirakoita-ja-keräilen-kukkia-trallallaa-kohta-seitsemän-kääpiötä-ilmestyy -juttujen perusteella niin voisi erehtyä luulemaan). Vauvan hoito on se pääasiallinen tehtävä mitä nyt teen ja vauvan tarpeet menevät monessa asiassa edelle, mutta sen jälkeen seuraavana prioriteeteissa täytyy olla minä itse. Jos revin itseni loppuun aiheutan sillä haittaa niin itselleni, vauvalle, miehelle ja meidän parisuhteelle sekä kaikille muille ihmissuhteille. Huomaan tuntevani ihan liikaa syyllisyyttä siitä, jos en pysty jotain asiaa tekemään tai johonkin tapahtumaan osallistumaan vauvan takia. 

Fakta kuitenkin on, että vauvavuosi on lyhyt. Imetys ei kestä ikuisesti. Meidän pieni ei ole kauaa pieni, eikä tarvitse mua aina näin. Tämä arki on meidän vauvan lapsuus jnejne. Sitä paitsi, tänään miehen ottaessa vauvan ja mun jäädessä lattialle X:nä makaamaan, huomasin kuitenkin hymyileväni niin leveästi, että poskiin sattuu – vain koska vauva haki mua katseellaan ja tavoittaessaan mun katseen se alkoi hihkua ja hymyillä. 

Ehkä sen lopultakin alan tajuta. Olen äiti ja se on todella okei. Ja äitiyteen kuuluu kai tämä kaikki tunteiden ja fiilisten sekamelska. Ainakin mun äitiyteen.