Täällä blogin puolella on ollut vähän hiljaisempi viikko, useammastakin syystä.

Alkuviikosta syy oli lähinnä se, että jos mulla oli yhtään vapaata aikaa niin yritin käyttää sen nukkumalla. Apua tätä univelan määrää! 

Nyt loppuviikosta, kun mies oli myös vapaalla ja sain sen ansiosta nukkua aamuisin vähän pidempään, ei tarvinnut ihan jokaista vapaata hetkeä yrittää pitää silmiä kiinni. Palailtiin myös mökiltä kotikaupungin timmellykseen (ja kuumuuteen, jestas!). Yhteiset vapaapäivät kului naapurin pariskunnan ja niiden hurmaavan pienen vauvan kanssa grillaten, katumarkkinoilla käyskennellen, perhettä nähden ja monen monta jäätelöä syöden! Mun piti myös hoitaa vähän salaisia synttäri -hommia, kun tuo rakas karvanaamani (mies siis, ei koira – koiralle en sentään vielä suunnittele synttärihommia kovin suurella mittakaavalla) täyttää alkavalla viikolla vuosia! 

Oli tässä myös vähän ikävämpiä hommia; vauvan kanssa ollaan jouduttu käymään kahdesti lääkärissäkin. Ensimmäisellä kerralla pientä pisti ampiainen (se kipuitku, hrr, meni kyllä jonnekin mun ytimiin asti) ja toisella kertaa roihahti nokkosrokko. Näistä koettelemuksista toivumme pikkuhiljaa perusvoiteen voimin. 

Mutta, koettelemusten kautta eteenpäin. 

Tänään meidän pienen pieni on jo nimittäin 5 kuukautta vanha! Ä l y t ö n t ä, mihin tämä aika menee?

Meidän neiti 5kk;

tavoittelee ja tuijottaa kovasti varpaitaan, mutta usein kuitenkin pitää kiinni polvistaan.

ääntelee selvästi tavoitteellisesti; jos huomiota ei saa tarpeeksi, on hyvä alkaa kiljahdella tai ihan vaan suoraan kiljua. Ei itkeä, vaan kiljua. 

on äidin pyllyleuan, huulten ja nenän lisäksi perinyt myös atooppisen ihon. Hiphurraa. 

hymyilee riemuisasti, kun poskia pussaillaan.

on jo kolmisen kuukautta kääntynyt mahalta selälleen (varmaan lähinnä vahingossa ensimmäiset pari kuukautta), mutta ei iiiihan vielä käänny selältä mahalleen. Se on lähellä, niiiiiin lähellä. Mutta ei.

laittaa suuhunsa yhä kaiken minkä käsiinsä saa. 

haluaisi sylissä vain hyppiä ja alkaa osoittaa mieltään, jos hyppyytys loppuu. 

on maistellut porkkanaa, päärynää ja kesäkurpitsaa. Kaikkea syö hämmentävän reippaasti, vaikka ilmeen perusteella varsinkaan kesäkurpitsa ei makuhermoja hellinyt. 

yrittää jo sylistä tarttua kaikkeen mitä esimerkiksi pöydällä on. Tänään tunki pienet sormensa äidin jäätelökulhoon, kun äiti ei ollut tarkkaavainen. 

kiljuu riemusta, kun nostetaan ilmaan. Rakastaa myös äidin jalkojen päällä ”lentämistä”. 

tykkää, kun äiti jumpatessaan laskee toistoja. Yhdestä kymmeneen laskiessa vauvan into nousee ja nousee – kympin kohdalla jo kiljutaan riemusta. 

alkaa aina hymyillä, kun lauletaan ”pienen pieni veturi”.

on ymmärtänyt koiran olemassaolon ja yrittää kovasti silittää koiraa. Saattaa myös nauraa, jos koira katsoo päin.

Niin älyttömän iloinen ja aurinkoinen tuo vauva on, että jopa pahimmassa väsymyksessä ja harmistuksessa, se saa meidät nauramaan ja hyvälle tuulelle. Ei sillä, olisi se ihan yhtä rakas, vaikka ei aina olisikaan kihertämässä. 

Vauvan malja!

(kuva on oikeasti otettu jo alkuviikosta. Mies kävi töidensä jälkeen kaupassa ja osti mulle piristykseksi pari vastaavaa limonaadia. Ihana mies, puspus!)