Hypätään vähän kauemmas vauvamaailmasta. Hyvinkin kauas itse asiassa. Mulla on pyörinyt jonkun aikaa jo mielessä, että kirjoitanko tästä aiheesta tänne. Aihe on sellainen mistä koen, että on tärkeä puhua, vaikka se ei missään nimessä ole helppoa. 

Pelottaa ja hävettää. 

Kun on elänyt peläten ja jatkuvasti jännittyneenä, sitä jää tietynlainen pelkotila päälle. Tai ainakin kyky pelätä pahinta, koska tavallaan on sen pahimman kokenut. 

Kun muutama vuosi sitten jätin henkistä ja fyysistä väkivaltaa käyttäneen avomieheni, jouduin keräämään tavarani hädissäni ja salaa, keskellä toisen työpäivää. Lähtemään pois asunnostani, mihin se oli muuttanut mun luo. Edellisenä iltana olin itkenyt, että tä ei voi jatkua näin ja se oli kylmästi uhannut rikkoa kaikki mulle tärkeät esineet ja tavarat, jos lähden – tai oikeastaan, jos ihan tarkkoja ollaan, se oli sanonut, että ei voi luvata, että ei rikkoisi niitä. Tarkalla sanojen valinnalla tilanne oli taas käännetty niin, että minä olin hullu ja vainoharhainen, kun kuvittelin, että se jotain muka olisi rikkonut. Jos olisi rikkonut, se olisi varmaan sanonut, että ainakin oli varoittanut. Asunnosta se ei suostunut muuttamaan pois, eikä vuokrasopimusta irtisanomaan, ennen kuin haastemiehet toimittivat irtisanomisilmoituksen (mitä se ei suostunut allekirjoittamaan) sen työpaikalle – mun yli 80 vuotias isoäitini oli meidän vuokranantaja ja asunnon omistaja. 

Aiheesta puhumalla pelkään kai edelleen, että aiheutan jotain lisäongelmia ja kutsun vanhat haamut kiusaamaan. 

Asiasta kertominen hävettää. Miten siinä kävi niin, että muka ihan fiksukin, itsenäinen ja vahvakin naisenalku, joka vieläpä on opiskellut persoonallisuushäiriöitä ja parisuhdeväkivaltaa, löytää itsensä suhteesta, jossa kaikki tekeminen on vahvasti kontrolloitua ja oma koskemattomuus ei ole turvattu. Miten en lähtenyt siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran lensin maahan, tai edes siinä kohtaa, kun taas yhden ilmalennon kokeneena, havahduin lattialta tajunnan menettämisen jälkeen, verta vuotaen? Miten suostuin siihen, että joku toinen saneli kaiken siitä lähtien miten pukeudun, siihen, että mitä saan tehdä ja ketä nähdä? Se valvoi mun suihkussa käymiset seisomalla itse vaatteet päällä vieressä, vahti mun sometilejä etten julkaissut mitään mikä ei liittynyt siihen, haki ja vei mut töihin autolla, vaikka matkaa olisi ollut pyörällä vain viisi minuuttia ja vaikka mitä muuta. Nykyään sitä on välillä itsekin vaikea ymmärtää, ennen sitä suhdetta en olisi ikinä uskonut sellaiseen joutuvani ja jopa jääväni siihen – mutta siinä hetkessä vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. 

(tä paska toimii ihan päin helvettiä -viesti liittyen siihen, että mun whatsapp ei toiminut, millä yritin hädissäni selittää, että vaikka olin ollut wa:issa paikalla, en välttämättä pystynyt lähettämään viestiä)

Väkivaltaa, niin henkistä kuin fyysistä, sisältävässä suhteessa sitä näköalat kapenee. On niin maahan lytätty, että tuntuu siltä ettei ylös nouseminen ole mahdollista ja muutenkin on umpikujassa. Mulle oli useamman kuukauden ajan hoettu, että kuka mua muka uskoisi, jos jollekin näitä ”keksimiäni satuja” kertoisin. Mulle kerrottiin sen perheen poliisitutuista, joihin on hyvät suhteet, eli poliisille olisi ainakin ihan turha mennä. Ja ennen kaikkea mulle oli uskoteltu, että oon kuvitellut kaiken tai vähintään ymmärtänyt väärin. Ja sen mitä se ei voinut kieltää tai selittää pois, olin kyllä omalla toiminnallani ansainnut ja itse itselleni aiheuttanut. 

Mitkä olisi mun neuvot ihmiselle, joka itse on tai jonka läheinen mahdollisesti on (koska jos on, sitä tuskin tiedät, voit vain epäillä) tällaisessa suhteessa? Mikä mua siitä lähtemisessä auttoi?

Ensinnäkin ymmärsin, että mulla ei oo sen ihmisen kanssa tulevaisuutta. Mietin esimerkiksi lasten hankkimista ja totesin, että en ikinä voisi tehdä lasta sellaisen miehen kanssa, joka saattaisi käydä siihen lapseenkin käsiksi, kuten käy muhun. Jälkeenpäin olen kuullut, että väkivalta voi parisuhteessa jopa lisääntyä, jos nainen tulee raskaaksi. 

Ymmärsin, että tyyppi ei muutu, vaikka lupaa kuun ja tähdet taivaalta. Suhteen aikana jo tilanne oli jatkuvaa vuoristorataa; välillä sitä kamalaa, mutta vastapainona myös äärettömän ja epätodellisen ihanaa – lopulta vaan ymmärsin, että se kamala tulee aina takaisin ja ihana oli juuri niin epätodellista kuin miltä se vaikuttikin. Sain myös tietää, etten ollut ensimmäinen sen saman kohtelun kokeneista kyseisen tyypin kohdalla. Enkä varmasti ollut viimeinenkään, pikkulinnut laulaa kaupungilla, että myös nykyinen tyttöystävä saa vastaavaa käsittelyä. 

”Asiantuntijoiden mukaan väkivaltaisissa suhteissa on tyypillistä, että pahoinpitelijä ja uhri viettävät väkivallan jälkeen eräänlaista ”kuherruskuukautta”, jonka aikana pahoinpitelijä-osapuoli yrittää hyvittää tekonsa eri tavoin ja saa usein väkivallan uhrin taivutelluksi jatkamaan suhdetta. Kun jakso on ohi, väkivaltainen osapuoli saattaa toistaa aiemmat tekonsa.” (https://m.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/200903059191419_lz.shtml lähdekritiikki: juu, Iltalehti, mutta tottahan tuo on)

Mulle konkreettinen käännekohta oli, kun yhtenä lauantaina olin kaverin kanssa kahvilla. Kädet tärisi ja vilkuilin ympärilleni, koska mulle oli kotona vahvasti annettu ymmärtää, että naispuoleisenkin kaverin kanssa kahville meneminen on miestä kohtaan epäkunnioittavaa, koska ”naiset puhuu keskenään paskaa. Jos puhut paskaa olet epäluotettava, etkä kunnioita”. Epäkunnioittavasti toimimisen seuraukset oli aina ikävät ja sitä varten olinkin jo kuukausia karsinut kavereiden näkemisen täyteen minimiin ja vaikka väittänyt olevani flunssassa – se tuntui helpommalta kuin miehen kylmyys ja kosto. Teen läikkyessä kupista käsien tärinän takia, jotain napsahti mun sisällä. Kerroin kaverille millaisessa suhteessa oikeasti elän. Puhuin kai jonkin aikaa, en ihan tarkkaan muista, mutta kun katsoin ylös, pyyhki mun kaveri kyyneleitä. ”Toi on ihan kamalaa, ei tollasta saa olla”, oli se lause mikä mut vapautti. Maanantaina menin lääkäriin, joka kirjoitti mulle sairaslomaa ja löydettyään verta mun korvasta, käski mun mennä kotiin ja pakata tavarani, välittömästi. 

Myös lähdettyäni suhteesta, siitä häpeästä huolimatta puhuminen auttoi. Ihan jo sen takia, että sai oksentaa sitä pahaa oloa ulos, mutta myös siksi, että näki ympärillä olevan ihmisiä, jotka välittää. Ja näki niiden reaktioista, että se miten mua oli kohdeltu, ei todellakaan ollut oikein. Ymmärsin, että syy ei ollut mun tai mussa. Ja lisäksi, kerrottua ei voinut ottaa takaisin. Tuntuu typerältä sanoa, mutta koska asiasta kertomista suurempi häpeä olisi ollut se, että kerrottuani miten kamala se oli ollut, olisin palannut sen tyypin luo – joten en palannut. 

Se nimittäin yritti kyllä saada mut takas. Oli kukkia, rakkauskirje, lirkutusta, lupauksia terapiaan menosta, kuulemma hirveä halu muuttua. Yhtäkkiä se myönsi toimineensa väärin ja kasvokkain myönsi mitä oli tehnyt, viesteillä tietenkään ikinä ei. Yli puoli vuotta se aina välillä ilmestyi jostain, oli mun lempi paikoissa kaupunkia; esimerkiksi kirjastossa, jossa se ei koskaan ennen käynyt (”kirjastot on köyhille” ja ”naiset lukee kirjoja, koska ne on tyytymättömiä elämäänsä. Jos luet, olet siis tyytymätön, eli et kunnioita mua tai meidän suhdetta” tais olla selitykset suhteen aikana) ynnä muuta. Jo pelkän asuntoon liittyvän sotkun takia (se muutti pois sinä viimeisenä päivänä kun sen lain mukaan oli pakko) se pyöri ihan liian lähellä mun elämää useamman kuukauden. Olin niin huteralla pohjalla itsenäisyyteni kanssa, että olisin jopa halunnut uskoa sitä. Ihan jo sen takia, että jos sen selitykset olis ollut totta, ja se että olin vaan ”mielessäni leiponut kaiken pahemmaksi kuin se oli” ja ymmärtänyt väärin.. no sittenhän en aiemmin olisi ollut niin tyhmä, kun sen kanssa olin ylipäätään ollut. Olisi melkein ollut helpompaa ajatella, että olin kuvitellut ne kamaluudet, kuin myöntää itselleen, että niistä oikeasti tapahtuneista asioista huolimatta olin siinä suhteessa niinkin kauan pysynyt. Nyt en voi muuta kuin kiittää ties mitä jumalia, luojia ja ennen kaikkea itseäni, siitä, että käänsin selkäni ja kävelin pois. 

Mutta se näissä tyypeissä ja suhteissa on kamalaa, että jos sulla on esimerkiksi kaveri sellaisessa suhteessa, siitä ei pysty irtautumaan ennen kuin on oikeasti itse valmis. Jos kaverit alkaa esittää siitä kontrolloivasta, jotenkin niskavillat pystyyn nostavasta tyypistä kritiikkiä, ne varmaan huomaa pian, että niiden kaveri on kadonnut vain enemmän siihen suhteeseen. Itse olin pitänyt suhteen todellisen luonteen visusti salassa, eikä mun perheellä tai kavereilla ollut käsitystä siitä millaista mun elämä oli ollut. Ne oli kyllä ihmetelleet, kun peruin näkemisiä, en yhtäkkiä käynyt missään ja peruin jopa omat valmistujaiseni – mutta ne oli laittanut sen sen piikkiin, että olin hautautunut ”ihanaan” suhteeseen kuhertelemaan. 

Itse olin tässä suhteessa suhteellisen lyhyen aikaa. Kaikkien jälkisotkujen kera homma kesti vain puolitoista vuotta. Jälkensä se silti jätti, vaikka kävin asiaa läpi ihan ammattilaisen avulla ja tukiryhmässäkin. Painajaiset, luottamusongelmat, pari paniikkikohtausta ja vieläkin välillä mieleen tulevat täysin järjettömät kauhuskenaariot näin muun muassa. 

Mutta se jätti jälkeensä myös sen, että vieläkin saatan yhtäkkiä pysähtyä ulkona kävellessä. Ihan vaan pysähtyä, hengittää ja katsella ympärilleni. Nauttia auringosta tai sateesta kasvoilla. Koska voin. Koska olen vapaa. 

https://youtu.be/Dmq6f1fY72M

ps. Suhteesta oli myös se hyvä puoli, että yhtenä päivänä sen jälkeen marssin siskoni kanssa vaateliikkeeseen. Lähestyin kassalla olevaa, itselleni täysin vierasta tyttöä, jonka tiesin vain nimeltä. Varmaan hämmensin sen kysymällä oliko se kuka oli. Kerroin nimellä kuka itse olin ja huomasin sen tunnistavan nimen. Pamautin suoraan pöytään kysymyksen ”Oliko se sullekin ihan paska?” Vastaus tuli yhtä suoraan, ”joo”. Siitä alkoi ehkä muiden silmissä vähän erikoinen ystävyys. Harvoin sitä meinaa ystävystyy entisen avomiehen entisen avovaimon kanssa – varsinkaan, kun meidän suhteet saman miehen kanssa olivat olleet osittain jopa päällekkäin, kuten meille nopeasti selvisi.

Meidän tutustuessa mulle selvisi myös, että tämä nainen ei ollut mitään mitä mun ex oli väittänyt sen olevan ja samalla se, että mun ex oli just sitä mitä olin sen ajatellutkin olevan. 

Tämän uskomattoman vahvan, kauniin, herttaisen ja sydämellisen naisen tarinan pääset lukemaan täältä: https://ikkunalaudallablogi.blogspot.fi/2018/04/narsisti.html