Oltiin tänään neuvolassa ja nyt on tämäkin pieni pompahtanut virallisesti yli kuuden kilon. Äidin hauikset pitäis kehittyä siis hienosti mukana myös. 

Oli muuten vähän mukamas nolo käynti, tai ei taidettu vauvan kanssa kumpikaan edustaa kovinkaan hienosti. 

Lääkäri kyseli miten meillä menee (oikeen kivasti) ja onko vauva kontaktissa meihin. Kerroin, että hymyilee, nauraa ja juttelee. Lääkäri kysyi millaista juttelua. Aloin nauraa, että yleisin höpinä taitaa olla ”äm mäm mä” mikä todella usein asettuu vauvan suussa niin, että kuulostaa kovin ”ämmältä”. Lääkäri tuijotti ilmeettömästi ja totesi sitten ”niin, aivan”. Jepjep, pisteet kotiin. 

Seuravaaksi lääkäri yritti tutkia vauvan näköä. Vauva katsoi kaikkialle muualle kuin lääkärin heiluttelemaan leluun/tikkuun/helistimeen, ihan kuin olisi vältellyt sitä tarkoituksella. Kerroin, että pientä vierastamista on ollut havaittavissa ja vauva piti heti kuuliaisesti pienen wääh-äänen, kun lääkäri tuli lähemmäs katsomaan ja keuhkoja kuuntelemaan.  

Seuraavaksi lääkäri kysyi onko vauva alkanut tarttua esineisiin. Kerroimme, että juu ja kaikki menee suuhun – tai yrittää mennä, ja sitten ärsyttää, kun ei mene. Lääkäri ojensi vauvalle helistimen, mihin bebe tarttui ja oli laittamassa tuttuun tapaan suuhunsa. Helistin kuitenkin napattiin pois ja siinä kohtaa vauvan yhteistyöhalu loppui seinään ja se alkoi huutoitkeä.

Loppututkimus tehtiinkin niin, että kuolanaamamme huusi kyynelehtien. Äiti tunsi itsensä ihan p*skaksi, kun ei saanut vauvaa rauhoitettua pöydällä, eikä kesken tutkimuksia voinut syliinkään ottaa. Ei oikein pienen pieni veturi lähtenyt neuvolan henkilökunnan edessä, vauva sen sijaan hieroi kovin kyyneleisiä silmiään. 

Kun lopulta sain vaatteettoman vauvan syliini, räpelsin sen ilmassa kääntämisen kanssa samalla tavalla kuin joskus ekana päivänä synnärillä, kun vauvaa ei oikein vielä osannut käsitellä. Punaposkisena puin vauvalle vaatteita ja lepersin sen huudon väliin, että ei äiti nyt yleensä sentään ihan näin mämmikoura ole.

Vauva pääsi syliin ja niiskutteli siinä loppu käynnin ajan. Snif ja niisk, äkkiä ulos. 

Odotushuoneen hoitopöydällä vauveli jo kujerteli hymyillen ja äitikin osasi taas käsitellä lastaan. Hyvä etten hakenut lääkäriä katsomaan, että ei me yleensä ihan näin avuttomia olla.

Kotimatkalla käytiin ostamassa vauvalle kuvan purulelu – jospa sitä imeskelisi mielummin kuin etusormia.