miksi (koti)äitiys on rankkaa ja avun pyytäminen vaikeaa

Välillä sitä kyllä huomaa olevansa niin hölmö.

Itse työssäni lastensuojelussa olen useasti sanonut asiakkaille sitä, että avun pyytäminen ja sen vastaanottaminen on vahvuus. Se, että myöntää tarvitsevansa apua on oikeasti tosi rohkeaa ja oman rajallisuuden tunnistaminen ennen kaikkea vahvuus.

Enkä nyt tarkoita vaan lastensuojelun kannalta, vaan ihan ylipäätään.

Ja silti itse olen juuri se tyyppi, joka kynsin hampain tappelee sen kanssa, että KYLLÄ MINÄ PÄRJÄÄN. On sitä nyt ennenkin pärjätty. Jollain nyt on aivan varmasti rankempaa, et mitä minä tässä nyt ruikutan. Mummot lumessa eteenpäin ja sitä rataa.

Alkusyksystä tosiaan totesin, että se hemmetin hanki on niin korkea, että siellä ei mikään teräsmummo painaisi ilman, että niskat olisi nurin ja soitin lapsiperheiden kotipalveluun. Meille tuli lastenhoitaja, joka kävi 10h/kk ja oli helpompi hengittää. Ulkopuolisessa avussa oli se hyvä puoli, että ei tuntunut siltä, että on vaivoiksi, koska siitähän maksaa. Lastenhoito oli hoitajan työ, ei mikään palvelus. Maksetulta palvelulta oli myös helpompi olettaa, että totta kai se pärjää ja tekee kaiken sovitun. Ja meidän ihana hoitaja teki myös ylimääräistä, kuten kerran kun tulin kotiin ja keittiöstä oli kadonnut käsin tehtävät tiskit ja paikat oli järjestelty. I h a n a a.

Ja sitten viime viikolla tuli puhelu, että meidän hoitaja on vaihtanut työpaikkaa eikä enää tule.

Tässä marraskuun harmaudessa, päiväkotialoituksen oireilussa ja miehen työmatkojen keskellä (marraskuussa kolme viikkoa neljästä, SOS) tuijotin vain eteeni ja mietin, että voi v i t….

Meillä oli muutenkin palveluseteli päättymässä kuun vaihteessa, mutta olin ajatellut pyytää siihen jatkoa. Tutun hoitajan kuitenkin kadotessa päädyttiin siihen, että ei ainakaan juuri nyt päiväkotisotkujen keskelle oteta taas uutta ihmistä. Koko uuden hoitajan perehdyttäminen ynnä muu tuntui vain yksinkertaisesti rasittavalta. Sen sijaan soitettiin lähellä asuville isovanhemmille ja laitettiin muulle tukiverkolle viestiä, että nyt olisi erinomainen hetki osallistua enemmän meidän arkeen. Päätettiin heittää romukoppaan oma rajallisuutemme avun pyytämisen kanssa (myös niiltä läheisiltä, joille olemme, jestas, vaivoiksi – ainakin omassa päässämme) ja saatiinkin sovittua pari ajankohtaa, jolloin joku muu saa pitää jälkikasvumme hengissä.

Olen joskus ennenkin kirjoittanut, että meillä kyllä on tukiverkkoa lähellä, mutta avun saanti on aika paljon meidän jatkuvan kyselyn varassa, mikä taas aiheuttaa itselle jonkinlaista syyllisyyttä (rasitan muita, koska en itse jaksa) ja sen tunteen, että ollaan vaan vaivoiksi. Ja kärsin myös sellaisesta kiltin ja pärjäävän tytön syndroomasta, jonka kulmakiviä on se, että näytän olevani itsenäinen ja vahva, enkä muka halua tai varsinkaan missään nimessä tarvitse apua – hah. Oikeasti järjen ääni sisällä sanoo, että läheiset todellakin haluavat auttaa, olla lasten kanssa ja todennäköisesti tässä on vain ollut esteenä se, että toiset eivät halua tuppautua ja me taas ei kehdata pyytää, vaan murjotetaan sitten miehen kanssa, kun kukaan ei tuppaudu. Kaiken kaikkiaan vaan siis typerää.

Miksi sitä apua sitten tarvitsen?

Kotiäitiys on oikeasti hemmetin raskasta. Sitä ei tajua yhtään ennen kuin sen kokee, tai ainakaan en itse olisi tajunnut. Tämä ei nyt ole tarkoitettu väheksyväksi ihmisiä kohtaan, joilla ei ole lapsia, mutta en tiedä onko mitään muuta hommaa, missä on oikeasti vuorokauden ympäri vastuussa – öisin heräillään lohduttamaan, päivisin vastataan joka tarpeeseen ja mitään kunnon taukoja ei ole. Ei ole työpuhelinta, mistä voisi laittaa virrat kiinni tai työpaikan ovea, minkä voisi sulkea ja lähteä johonkin lepäämään.

Jotenkin mielikuva kotiäitiydestä on se, että siinähän ollaan kotona, senkun otetaan rennosti, jos huvittaa, puuhaillaan kaikkea kivaa lasten kanssa ja juuri sitä mitä milloinkin haluaa. Okei, parhaimmillaan se sitä onkin, mutta voin sanoa, että (varsinkaan kahden) lapsen kanssa ei todellakaan rennosti ottaminenkaan ole niin kovin rentoa. Someen toki itsekin päivitän kahvin juontia päiväuniaikaan ja kuvia lapsista leikkimässä keskenään ynnä muuta, mutta se on oikeasti se hiirenkakka siitä päivästä – ja tiedättekö miksi? No koska milloinkaan muuten ei olisi edes aikaa päivittää mitään! Se kahvihetki voi keskeytyä millä sekunnilla hyvänsä (ja kahvikin on aamulla keitettyä ja mikrossa lämmitettyä, koska uuden keittäminen veisi liikaa aikaa) ja lasten yhteisleikki kestää noin viisi sekuntia ennen kuin joku on lyömässä tai repimässä ja äitiä karjutaan paikalle.

Mielikuva kotiäitiydestä leppoisana aikana elämässä on ylipäätään aika väärä. Joo, saa nukkua ilman herätyskelloa, mutta vain koska lapsi aivan varmasti herättää ennen kuin kello edes ehtisi soida. Joka päivä voi ulkoilla valoisaan aikaan, mutta teeppä hiekkakakkuja yli 1000 päivää putkeen kyllästymättä, tai käy läpi se älytön pukemisruljanssi mikä tähän aikaan vuodesta pitää jaksaa suorittaa ennen kuin pääsee ulos. Siinä, kun yrittää painia lähes kolmevuotiasta, joka on pikkuveljen pukemista katsottuaan todennut, että ei varmasti osaa pukea itse yhtään mitään, haalariin samalla, kun se pikkuveli repii hanskat viidettä kertaa käsistään, tekisi mieli todeta, että aivan sama, ulkoillaan ensi kesänä seuraavaksi. Mutta sisällekään ei voi jäädä, koska sitten joko itse tai lapset menee pitkin seiniä.

Ja se, joka sanoo, että onhan sulla sitä kuuluisaa omaa-aikaa aina, kun lapset nukkuu, ei selvästikään ole tehnyt päivystystöitä. Se on vähän sama, kuin sanoisi päivystävälle lääkärille, että hei sähän olet koko ajan vapaalla tässä. Paitsi, että kun hakulaite (käytetäänkö näitä Suomessa, vai onko tä joku jenkkisarjojen luoma mielikuva?) tai itkuhälytin piippaa, niin mentävä on. Jotkut lapset on ehkä koneita, jotka nukkuu joka päivä samaan aikaan, varmasti parin tunnin unet, mutta meidän lapsista kumpikaan ei ole ollut sitä sorttia, eli sen ”vapaa-ajan” kestoa ei koskaan voi tietää etukäteen. Lisäksi näin kahden lapsen kanssa se yhteisten päiväunien kesto on about tunnin luokkaa ja vaatii jo vähän rakettitiedettä sekä hemmetisti tuuria, että ylipäätään onnistuu. Päivässä on siis noin t u n t i vapaata, jolloin pitäisi vielä mahdollisesti hoitaa jotain kotitöitä, selvittää jotain kelasotkuja (yritäpä nimittäin soittaa jotain virallista puhelua niin, että taapero roikkuu käsivarressa ja mankuu, että haluaa myös puhua ja kertoa sille joka puhelimessa on, että hänellä oli nenä tukossa pari viikkoa sitten – true story…) tai muuta vastaavaa.

Sen todellisen oman-ajan arvo on siis uskomattoman korkea. Vaikka rakastan lapsiani yli kaiken, ja oikeasti nautin kotiäitiydestä suurimman osana ajasta, niin en todellakaan jaksa, jos en välillä saa olla vain minä. Istua yksin, hiljaa ja olla vastuussa vain itsestäni. Sen jälkeen jaksaa taas olla parempi äiti.

Eli sinne ruudun toiselle puolelle terveiseni muille vanhemmille: muistakaa ottaa sitä omaa aikaa ja kehdatkaa pyytää sitä. Ja jonkun vanhemman kaverille/isovanhemmalle/läheiselle: tuppautukaa, auttakaa, tarjoutukaa.

Aurinkoista keskiviikkoa (onhan tänään keskiviikko?)!

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus

mitä muistaisit tästä hetkestä elämässäsi jälkeenpäin?

Uhh, onpas hemmetin tahmea olo! On kyllä niin se vuoden möhnäisin kohta – marraskuun puoliväli, jolloin joulu on vielä sen verran kaukana, että sen odotteluun ei voi vielä kunnolla heittäytyä, mutta toisaalta syksy on sen verran pitkällä, että ruskalehdet ovat liiskaantuneet maahan likaisen näköiseksi mössöksi, eivätkä enää piristä maisemaa.

Omaa mielialaa syö myös aamun päiväkodiltä lähtö, kun esikoisemme jäi itkemään perääni. Vaikka kuinka järjellä tiedän, että tämä päiväkoti oikeasti on meidän kaikkien etu (hän on nyt jo päässyt tekemään ja harjoittelemaan siellä juttuja, mitä en olisi kotona edes keksinyt koittaa, pikkuveli puolestaan selvästi nauttii kahdenkeskisestä ajasta ja itselleni tekee myös hyvää saada rauhassa olla vauvan kanssa sekä edes välillä olla vastuussa vain yhdestä ihmisestä itseni lisäksi), niin en ole vielä oppinut hiljentämään päässä takovaa syyllisyyttä. Siinä missä etukäteen odotan päiväkotipäiviä ja mietin mitä kaikkea silloin voimme vauvan kanssa puuhata, niin toisaalta tuntuu, että niinä päivinä olen jotenkin todella uupunut ja käynnistymisvaikeuksia on selvästi enemmän kuin yleensä.

No, totuttelua tämä on vielä meille kaikille.

Hölmöintähän tässä on se, että alunperin olin ajatellut kirjoittaa tänne sellaisesta zen-tilasta mihin olen tänä syksynä alkanut päästä. Ja sitten, kun olisi se aika istua koneelle sitä naputtamaan, niin hartioilla tuntuu aamun paino, käsivarsi on hemmetin kipeä influenssapiikin jäljiltä ja on yleisesti jotenkin ärsyttävän epävarma olo omasta seuraavasta vuodesta, kun pitäisi alkaa jossain kohtaa miettiä työelämään paluuta ja kaikki tuntuu jotenkin vain, hmm, t a h m e a l t a.

Sitten sattui sopivasti ja päämäärättämästi instagramia selatessani törmäsin tekstiin, jossa kysyttiin, että jos katsoisit jälkikäteen videota tästä ajasta ja elämänvaiheesta mitä juuri nyt elät, niin mihin asioihin kiinnittäisit huomiota ja mitkä asiat eivät jälkikäteen näyttäisi niin merkittäviltä.

Vanhempani, varsinkin isäni, usein huomauttaa minulle ja miehelleni, että nauttikaa nyt tästä elämänvaiheesta, kun lapset ovat pieniä. Että jälkeenpäin te sitten haikeina muistelette sitä ja katsotte kyynelsilmin kuvia pienistä, jotka ovat kadonneet maailman tuuliin.

Vaikka täällä välillä mennään aika matalaliitoa väsymyksen kanssa ja tuo kommentti saa välillä hermoni vain kiristymään, niin kieltämättä joo, tavallaan kammoan sitä, että nuo pienet kasvavat ja muuttuvat koko ajan. Joka hemmetin päivä he ovat vanhempia ja jotain juttuja jää unholaan. Poikaamme katsoessani yritän miettiä millainen tyttäremme oli saman ikäisenä ja vaikka kuvittelin silloin, että totta kai muistan hänestä pienetkin yksityiskohdat, niin ei – asiat haalistuvat, muuttuvat utuiseksi ja sitten sitä huomaa katsovansa vanhoja kuvia ja videoita ja havahtuvansa, että ”ainiin, tuolloin häntä kutsuttiin nuuskuksi, koska hän aina nuuskutti noin, enpä muistanutkaan”…

Jos siis katsoisin tätä aikaa jälkikäteen videolta, niin todennäköisesti en muista kuristavaa tunnetta kurkussa päiväkodilta pois kävellessä, vaan ennemmin sen tyytyväisyyden mikä loisti tyttäremme silmissä, kun hän antoi isälleen isänpäivänä ensimmäisen päiväkodissa itse tekemänsä lahjan  ja sitä totta kai ihasteltiin kovasti.

Tai jatkuvien ”veljeä ei saa lyödä” -huudahduksien sijasta muistan todennäköisesti sen, kun lapset ryömivät ja konttasivat peräkkäin, kunnes molemmat nauroivat niin, että lysähtivät koko ajan maahan. Lelujen paiskomisen sijaan muistan todennäköisesti höpsöt piiloleikin piilopaikat, itkupotkuraivareiden sijaan halipusut.

En ehkä muista miltä tuntui olla yksin miehen työmatkan ajan, mutta toivottavasti muistan miltä tuntui, kun hän tuli takaisin kotiin.

Enkä nyt meinaa, että niitä raskaita juttuja ei olisi siellä joukossa, mutta toisaalta tiedän myös, että elämä on tällä hetkellä täynnä jatkuvia ylpeyden ja ilon purskahduksia – jopa rankkoina päivinä olen noista pienistä niin onnellinen.

No menipäs nyt herkäksi. Pääpointti ehkä tässä oli juuri se, että vaikka tässä hetkessä jotkut asiat voi tuntua aika kuormittavilta, niin jälkikäteen katsottuna ne jää kyllä useimmiten ihan sivuseikoiksi.

Ja mitä tähän marraskuun harmauteen tulee, niin saatan käyttää jokavuotista kikkaani: spotifystä joku super hyggeily soittolista soimaan, kynttilät palamaan, verhot kiinni ja villasukat jalkaan. Sillä pääsee jo aika pitkälle. Ehkä siitä zen-tilasta sitten ensi kerralla.

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus