Ensimmäinen kuukausi (ja noin kaksi päivää) elämää äitinä takana. Pienokaisemme on kuukaudessa ottanut painoa reilut 700 grammaa ja pituutta neljä senttiä. 

Äiti on tainnut suorittaa vielä isompaa kasvua, vaikkakin tosin henkisellä puolella – fyysisellä puolella painoa on pudonnut kuukaudessa 11 kiloa ihan vaan arkea elämällä. (Raskauden aikana tuli 17kg eli painon putoaminen on ihan kiva juttu, vaikkakin ilman mitään temppuja tapahtunut ja aikalailla oikeastaan toissijainen. Tästä aiheesta varmaan kirjoitan myöhemmin lisää.) 

Mitä vauva-arki on sitten ollut? 

Onnea: Vauva on uskomattoman ihana. Jopa öisin, kun herää silmät ristissä ja maailmaa kiroten, kun ottaa pienen kapaloidun toukan rinnalle ja se alkaa silmät ummessa tyytyväisenä tuhisten syödä – ne hetket on ihan vaan meidän ja jotenkin niin kauniita. Ainakin niinä öinä, kun en pelkää nukahtavani imettäessä ja tiputtavani vauvaa. Myös aamuiset vierekkäin köllimiset on mahtavia. Vapautan kapalosta pienen virkeän vauvan, joka pienillä lämpimillä varpailla sohii äitiä vatsaan ja katselee ihmeissään uutta päivää. Voisin maata siellä peiton alla ikuisuuden ihan vaan vauvalle höpötellen ja sitä silitellen. 

Mies on myös ihana. Se toi mulle viikonloppuna tulppaaneja, hoitaa kaikki ruokakauppareissut, suurimman osan koiran lenkeistä ja tuo sohvaan jumittuneelle imettäjälle kaikkea mitä se tarvii ja ohessa vielä pussailee. Ainakin silloin kun on kotona. 

Ah meidän äiti! Se on ottanut mummihomman hyvin vakavasti ja mm. ostanut vauvalle vaatteita jo ensi syksyä varten, lukenut vauvan kehityksestä ja ostanut meille ties mitä vauvaa kehittäviä pehmokirjoja, kuvakortteja, leikkikaaren ym. Se on myös opetellut uudestaan vanhoja lastenlauluja ja aina kyläillessä laulaa vauvalle, joka kuuntelee ihastuneena. Mun laulu aiheuttaa vauvalle lähinnä kummastelevia ilmeitä. Lisäksi äiti käy monta kertaa viikossa ja auttaa koiran lenkityksissä ym. miehen ollessa poissa.

Vieraat, jotka tulee leivoslaatikon ja vaippapaketin kanssa. Ihan parhaat tuomiset! Yhtään pehmolelua ei tarvita lisää. 

Yllätyksiä: Pakko myöntää, en ollut etukäteen tajunnut kuinka paljon aikaa imettäminen vie. Okei vauvat myös on erilaisia, mutta meidän neiti rakastaa selvästi pitkiä mässäilyjä ja rintakumi tätä varmaan myös lisää. Imetykset lyhimmillään kestää 20 minuuttia, pisimmillään tunteja. Tämä myös aikaansaa sen, että arkajalkana ollaan aikalailla kodin ”vankeja”, kun en vaan yhtään koe olevani valmis lähtemään imettämään julkiselle paikalle (sairaalassa punnituksessa käydessä ja neuvolassa olen imettänyt, jee!). Ei tunnu kovin realistiselta myöskään mennä kahvilassa vaikka vessaan imettämään, kun siellä saattaisi sitten yhtäkkiä kökkiä neljä tuntia. Kaverit on siis toistaiseksi kutsuttu kahvittelemaan meille. 

Harmituksia: Rintakumi, tuo pieni paholainen. Ei, siis suuri apu se on meillä ollut, mutta voi luoja haluaisin siitä jo eroon. Vauva syö jo välillä 10-15 minuuttia ilman kumia, mutta sitten väsähtää ja syöminen menee siihen, että vauva alkaa iskeä päätään tissiin. Kumin asettamisella vauva jatkaa ruokailunsa loppuun. Miksi se sitten ärsyttää niin paljon? No ihan se, että imetys vaatii ylimääräisen tarvikkeen mikä pitää muistaa pitää mukana ja puhtaana. Kumin asettaminen menee nykyään jo helposti, mutta esim. julkisella paikalla olisi yksi temppu lisää suoritettavaksi tissin ollessa tiskissä. Kumiin myös herkästi jää vähän maitoa ja ettei se menisi vaatteille, pidän yhtä harsoa myös rinnan alla rintsikoihin osittain tungettuna. Tämän asettelu myös ottaa tietty oman aikansa. Ainakin mun mielikuvissa ilman kumia homma olisi tissi esiin-vauva tissille-tadaa. Nyt se on etsi kumi-tissi esiin-harso paikalleen-kumi paikalleen-tässä vaiheessa jo hermonsa menettänyt vauva tissille – ei yhtään niin tadaa! 

Miehen työharjoittelu harmittaa myös. Okei pian se on taputeltu, mutta toisen pitkät poissaolot on jotenki erityisen raskaita nyt. Harmittaa myös, kun mies menettää vauvan arkea – tyttö kasvaa ja kehittyy silmissä. Okei, tätä toivottavasti on tiedossa myös jatkossa ja vielä näkyvämpiäkin kehityksen vaiheita. Harmittaa myös vauvan puolesta, joka selvästi rakastaa isänsä ääntä ja sylissä oloa. Ne kaksi saisi viettää vielä paljon enemmän aikaa yhdessä. 

Inhoan meidän vessan lavuaaria. Se on olevinaan joku design-homma ja on pohjasta tasainen. Siis tasainen lavuaari, haloo?! Sinnehän jää siis kaikki vesi aina lillumaan ja se on jatkuvasti likaisen näköinen. Tähän yhdistetään vielä vauvan pyllyn peseminen. Siinä pestessä sitä saa sitten ihastella, kun kakka jää lavuaariin lillumaan. Vaihtaisin jos voisin. 

Harmittaa myös kaverit, jotka ei jotenkin ymmärrä muuttunutta elämäntilannetta. Joo, viesteihin vastaaminen voi ottaa nyt pidemmän aikaa, enkä halua lähteä kahvilaan tai johonkin tapahtumaan vielä tässä vaiheessa. Tuntuu välillä, että ulkoapäin tulee painetta siitä, että pitäisi jatkaa arkea ihan siitä mihin on jäänyt ennen vauvan syntymää. Jotkut varmaan tähän pystyykin, itse en. Enkä haluaisi kokea olevani jotenkin epäonnistunut sen takia. 

Sellaisia ajatuksia tähän maanantai ”aamuun”. Vaikka tä välillä on raskasta, en kyllä mitään muuttaisi. Kyllä jonain pimeänä hetkenä on käynyt mielessä, että apua, tätä tä nyt on ikuisuuksiin, mutta sitten taas muistaa, että tämäkin on vaan yksi vaihe vauvan ja meidän elämässä. Kasvu varmasti tuo uudenlaiset haasteet, mutta jotain vanhoja jää pois. Fiilikset tietty heittelee myös ihan nukuttujen tuntien ja väsymyksen mukaan, mutta onneksi arki on enemmän siellä plussan puolella.

Eli vaikka harmituksia onkin nyt tässä enemmän muka, niin nuo onnen asiat on sata kertaa isompia asioita.