Synnytys oli raskausaikana sellainen asia mitä en oikeastaan aika pitkään aikaan halunnut ajatella. Neuvolasta sanoivat, et jos 30. raskausviikon kohdilla alkaisit kuitenkin vähän funtsia asiaa. Kun aloin ajatella, lueskelin synnytyksestä ”teoriatietoa” esimerkiksi synnytyksen vaiheista ja sen sellaista. Koin, että synnytys tulee olemaan sellainen kuin on ja että siitä vaan täytyy selvitä. Palkinto on kuitenkin toivottavasti aika mahtava. En siis tehnyt etukäteen rauhoittavia soittolistoja (spotifyssa on ihan hyvät omasta takaa), synnytyskirjeitä tai muuta vastaavaa.

Synnytyksestä olin lähinnä jännittänyt, että kauan se kestää ja miten se mahtaa alkaa. Toivoin selkeetä hommaa, esimerkiksi kunnollista lapsivesien menoa. 

Sitä en saanut ja siksi synnytys tulikin lopulta vähän yllätyksenä. 

19.12. lähdettiin kotoa äippäpolille testaamaan et onko epämääräinen kosteustilanne housuissa lapsiveden tihkumista. Sitä oli jatkunut jo kaks päivää, mut niin epämääräisenä ja vaihtelevan määräisenä et olin varma et taputtavat vaan tyksissä päätä et hölmö tyttö, tä on valkovuotoa. Olin kerran aiemmin käynyt kyseisessä paikassa turhaan ja sillon koin saaneeni vähän väheksyvää kohtelua ja tyhmän fiiliksen, enkä sen takia ollut nytkään aiemmin mennyt tilannetta testaamaan. 

Kotoa lähdettiinkin nolla valmistautumisella ja ilman sairaalakassia. Sen verran epäilin, että jotain oikeasti voisi olla tekeillä, että ennen lähtöä nappasin peilin edessä vatsasta etu- ja sivuprofiilikuvat.

Sairaalassa lapsivesi-testin tehnyt kätilö/sh (?) tuntui yllättyvän itsekin, kun testi kertoi kyseessä todellakin olevan lapsivettä. Koska tihkumista oli ollut jo pitkään (olis vaan aiemmin pitänyt mennä vaikka kuin tuntu ylireagoinnilta!), niin mut siirrettiin osastolle ja synnytystä alettiin käynnistellä saman tien lääkkeellisesti. 

Olin koko tuon tiistai päivän osastolla ja sain lääkkeitä 4h välein. Aukeaminen oli hidasta, ramppasin käyrillä ja käytin tensiä ja lämpimiä geelipusseja. Miehen kanssa tuijoteltiin toisiamme epäuskoisina. Mun vanhemmatkin kävi vierailulla selvästi hermostuneen oloisena. Stressasin kesken jääneitä jouluvalmisteluja ja villasukkaprojekteja. Kudoin sairaalassakin sukkia käyrien välissä.
 
Illalla mies lähetettiin kotiin. Sanoin miehelle, että sen on vaan pakko kävellä tyylii kesken lausetta ovesta ulos, koska alan itkeä, jos yritetään jotain hyvästejä sanoa. Jäin osaston päivähuoneeseen keinutuoliin keinumaan ja katsomaan csi miamia, mistä en muista mitään. Paikalla oli muitakin itkuisia (tulevia) äitejä, mutta kukaan ei puhunut toisilleen mitään. Siellä sitten pastellisävyihin pukeutuneina pyyhittiin hiljaa kyyneleitä  kuka mistäkin syystä.
 
Kipulääkettä saatuani menin suihkuun, mikä oli ehkä taivaallisin kokemus koko sinä päivänä – miten lämmin vesi helpottikin oloa niin! Sain nukuttua tunnin sitä spotifyta kuunnellen. Kahden aikaan yöllä vaelsin tyhjillä käytävillä, kun uni loppui kesken. Yhtäkkiä iski jäätävän paha olo, kylmähiki ja heikotus. Sitten aloinkin oksentaa. Menin siinä yön aikana melko heikkoon kuntoon, koska kaikki mitä söin tuli ylös ja en tosiaan nukkunut kuin yksittäisen tunnin. 
 
20.12. aamulla kuuden aikaan sain soittaa miehen paikalle ja muutettiin synnytyssaliin. Käynnistysyrityksiä jatkettiin oksitosiinitipalla, mikä sai supistukset ihan uuteen mittakaavaan ja pyörin kävelytuen avulla ympäri huonetta ja yritin heijailla kipujen yli. Suihkuun ei tipassa saanut enää mennä, mikä harmitti, koska muistin yöltä sen antaman taivaallisen helpotuksen. Aina, kun luulin ettei kipeämmäksi voi mennä, lisättiin tipan annoskokoa. Jossain vaiheessa oli pakko mennä sänkyyn, koska oli pakko yrittää levätä ja säästää energiaa. Yritettiin ilokaasua, mutta myös se sai mut oksentamaan ja koko maski ylipäätään ahdisti. 
 
Aloin näillä paikkeilla olla siinä kunnossa, että makasin sängyssä kippurassa, puristin miehen etusormia ja hengitin nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Pyysin lisäapua kivunlievitykseen ja mulle tarjottiin epiduraalia. Sen laittoa piti kuitenkin odottaa reilu tunti ja se oli ehkä kamalinta koko kokemuksessa. Muistan et ajattelin mielessäni et pitää kertoa miehelle et tä on nyt sit tässä, et nauti tästä lapsesta koska se on ainoa ku tehdään – olin vaan niin väsynyt, että en saanut sanottua sitä ääneen, heh. Säikäytin miehen myös pariin kertaan koska lakkasin kuulemma välillä hengittämästä ja nukahtelin kesken lyhyitä lauseita. 
 
No, kun epiduraalia tultiin laittamaan, ensimmäinen yritys tuikattiin niin, että selässäni meni jotain kalvoja rikki ja kuulemma selkäydinnestettä alkoi vuotaa selän sisällä. Muistan, että pistoa tehnyt anestesialääkäri oli jotenkin todella hermostunut tapahtuneesta ja selitti mulle monta kertaa että hänelle ei oo koskaan ennen käynyt näin, tämä on tosi harvinaista ja näin käy vaan 1% kaikista epiduraaleista. Makasin yhä kippurassa sängyllä, ohjeistuksen mukaan yritin olla liikumatta supistusten aikana ja ajattelin vaan, että ihan sama, että se meni pieleen, mutta perkele yrittäkää jo uudestaan! 
 
Mut ah, sitten kun epiduraali lopulta saatiin laitettua, ni TAIVAS! Sain syötyä, sain nukuttua. Lähettelin perheelle ääniviestejä mitä nauroin synnytyksen jälkeen. Olin tässä kohtaa 5cm auki. Nukuin. 
 
Neljän paikkeilla iltapäivällä alko tuntua aika jännältä. Mietin että kehtaanko hälyttää kätilöä paikalle (hölmö, dorka muija, ihan oikeasti), koska sen sanomaan tarkistus aikaan oli enää parikymmentä minuuttia. Tätä miehelle pohdittuani lopulta hälytin, mikä olikin hyvä, koska kätilön tarkistaessa tilannetta selvisi, että olinkin jo täysin auki ja vauva tulossa ulos. 
 
Ponnistusvaihe oli ihana,  osittain sen kätilön takia ja osittain koska tiesin et lopussa ollaan. Lisäksi se lähinnä muistutti jumppatuntia missä vetäjä huutaa et ”enemmän, älä lopeta, jaksaa jaksaa”. Senkun noudatti ohjeita ni hyvä tulee. 24minuuttia se kesti ja tyttö oli ulkona!
 
Ja voi luoja sitä fiilistä ku se vauva tulee ulos, siis tietty vauvan saamisen takia mut myös se, et nyt tä oli tässä! Kun lapsi oli rinnalla, niin siinä kohtaa jo totesin et ei tä nyt niin paha ollut, kyllähän tän voi uudestaan tehdä. Jännästi nyt kun ajattelee, niin on vaan positiivista sanottavaa kokemuksesta, vaikka se kippura-vaihe aika inhottava olikin. Mun kohdalla kipulääkkeiden aiheuttama pahoinvointi tais olla se pahin asia, koska sen johdosta olin niin voimaton. 
 
Vaikka olin sairaalassa sata vuotta (32 tuntia sairaalaan menon ja vauvan syntymän välillä), synnytyksen kesto oli virallisesti kokonaisuudessaan vaan vähän reilu 6 tuntia. 
 
Selvisin myös tuurilla ilman tappo-päänsärkyä, mikä oli selkäydinnesteiden vuotamisessa riski. Siitä oon äärimmäisen onnellinen, koska vauvan hoidosta ei osastolla olisi tullut mitään, sen perusteella mitä siitä päänsärystä olen kuullut. 
 
Sen sijaan huomasin synnytyksen jälkeen, että olin saanut toisen asteen palovammat reiteen niistä lämpöpusseista, joita käytin kivunlievityksenä. Kertoo ehkä synnytyskivuista jotain, että ei huomaa lainkaan, että reiteen nousee rakkuloita. 
 
Toivottavasti en nyt traumatisoinut ketään, kiitos ja anteeksi!