paluu töihin – 1-vuotias päiväkotiin?

Olen kirjoittanut tästä aiheesta niin monta luonnosta, enkä mihinkään ole tyytyväinen, koska aihe tuntuu itselle hirveän vaikealta. Meidän lapset nimittäin aloittaa päiväkodissa reilun kuukauden päästä – ja kyllä, molemmat! 3-vuotiaan esikoisen suhteen asia tuntuu ihan luonnolliselta, mutta miltä tuntuu laittaa 1-vuotias päiväkotiin? Ei hyvältä, ei todellakaan.

Haluaisin olla sinut tämän päätöksen kanssa, mutta myönnän etten kyllä ihan täysin ole. Tämä teksti tulee nyt olemaan pitkä, kaoottinen ja vähän dramaattinen, mutta niin ovat ajatuksenikin, joten yrittäkää kestää!

Olin koko ajan ajatellut, että tänä vuonna minun on hoitovapaalta käsin pakko keikkailla, ihan jo taloudellisista syistä. Kotihoidontuki on verojen jälkeen ihan olematon ja itsehän tosiaan olin lasten äitiyslomien välissä hoitovapaalla, säästöjäni viilaten, jo yli vuoden (ja työelämästä poissa jo yli 3-vuotta putkeen!). Onneksi sosiaalialalla keikkahommia kyllä löytyy, mutta haasteeksi muodostuikin lastenhoidon järjestäminen. Työkeikat tulevat nopealla aikataululla, yleensä jonkun sairastuttua, ja erityisesti tänä korona-aikana esimerkiksi isovanhemmat ovat vähän huonommin käytettävissä lastenhoitoapuna. Kulkutaudin myllääminen ei myöskään auta eri työpaikkojen välillä surffailua…

sitten tuli työtarjous

Joulukuun alussa sain tosiaan yllättäen työtarjouksen työstä, jota voisin tehdä kolmena päivänä viikossa. Tarjous tuli tietenkin samana päivänä, jolloin olimme irtisanoneet esikoisemme hoitopaikan – niin uskomattoman tyypillistä! Työtarjouksen saatuani sekä nauratti että itketti. Kyseessä on todella mielenkiintoinen työtehtävä, jota itseasiassa olen halunnut koittaa opiskeluajoistani asti. Tarjous oli myös todella hyvä, koska siinä mahdollistettiin pyytämäni osa-aikainen viikko. Lisäksi työ on pääasiassa päiväaikaan sijoittuvaa arkityötä – siis sosiaalialalla! Tähän asti olen aina tehnyt kolmivuorotyötä, joten tällaista ”toimistotyöaikaa” on todella vaikea itse hahmottaa. Mietin, että voisin olla joka ilta laittamassa lapset nukkumaan, vaikka menisinkin töihin. Näkisin lapset joka päivä hereillä, työvuorot eivät loppuisi kello kymmeneltä illalla eikä lapsilla olisi öitä päiväkodissa…

Mietimme asiaa miehen kanssa useamman päivän monelta puolelta. Monta kertaa päätin jo, että en ota työtä vastaan, koska en halua laittaa kuopusta näin pienenä päiväkotiin. Sitten taas mietin tätä mahdollisuutta palata työelämään näin hellästi, pienin askelin – lapsille myös mahdollisuus aloittaa päivähoitoura kevyesti. Mietin omaa jaksamistani ja täyttä puutumista kotona oloon. Kaipuutani työelämään, työyhteisöön. Sitten vauva konttasi syliini ja taas vähän itketti.

Lopulta soitin työpaikalle ja ilmoitin ottavani paikan vastaan. Mies sopi omalla työpaikallaan jäävänsä isyyslomalle helmikuun ajaksi ja sen jälkeen hän tekee pari kuukautta lyhyempää työviikkoa, jolloin lapsille tulee hoitopäiviä viikkoon huimat kaksi.

KOTIÄITIYS PÄÄTTYY

Ensi viikko on siis viimeinen viikkoni puhtaasti kotiäitinä.

Olen innoissani uudesta työstä, työelämään paluusta, uusista haasteista, mahdollisuudesta nähdä uusi puoli lastensuojelun kentällä. Mahdollisuudesta olla muutakin kuin äiti, kehittyä ammatillisesti ja saada arkeen jotain omaa.

Uskon vahvasti, että pikkujäbällä on todella hyvät valmiudet mennä päiväkotiin pariksi päiväksi viikossa. Hän on jo kuukausia mennyt tismalleen samalla rytmillä kuin päiväkodissa mennään. Hän on kiinnostunut muista lapsista, hakeutuu ihmisten seuraan, viihtyy kuitenkin myös itsekseen ja on perheen toisena lapsena tottunut odottamaan vuoroaan ja jakamaan huomiota. Hän pääsee samaan päiväkotiin siskonsa kanssa, vaikkakin eri ryhmään. Tuo pienten ryhmä on sijoitettu päiväkodin tiloissa omaan rauhalliseen soppeensa, eikä ole suurimman hälinän keskellä.

Tämä kuulostaa nyt varmaan jonkun mielestä todella dramaattiselta, pahoittelut siitä. Tiedän, että monessa perheessä 1-vuotiaan tai nuoremmankin lapsen laittaminen päiväkotiin on ihan normaalia, eikä vaihtoehtoja edes välttämättä ole. En siis todellakaan ajattele, että näistä lapsista tulisi mitenkään onnettomia tai heidän vanhemmistaan huonompia äitejä tai isiä.

MIKSI SE SITTEN TUNTUU NIIN PAHALTA?

En edes tarkalleen tiedä miksi tämä 1-vuotias päiväkotiin -ajatus tuntuu niin hankalalta. Tiedostan, että tässä on tosi iso ero esikoisen aikoihin; hän oli puhtaasti kotihoidossa 2v 10kk ikään saakka (tosin ilman kuopusta hän olisi mennyt hoitoon jo vuotta aiemmin), kuopus tulee hoidon alkaessa olemaan himpun yli 1v 1kk.

Tässä on kyseessä ehkä jonkunlainen ”tieto lisää tuskaa” -tilanne, sillä koulutukseni aikana olen opiskellut kaikenlaisia tutkimustuloksia pienten lasten stressitasoista päivähoidossa, millä nyt kiusaan itseäni. Olen myös työskennellyt parissa eri päiväkodissa ja tiedän millaista arki siellä on – sen hyvät ja huonot puolet. Olenkin joskus lukinnut päässäni ajatuksen, että, jos on mahdollisuus valita, en haluaisi laittaa lasta päivähoitoon ennen 1,5v ikää. Vanhemmuuden myötä olen kuitenkin todennut, että lapset todella ovat yksilöitä ja jonkun tietyn iän tuijottaminen on turhaa.

Esimerkiksi esikoisemme hoitoon laittaminen vielä 1,5v iässäkin olisi tuntunut vaikealta, sillä hän oli pienempänä erittäin arka ja hitaasti lämpenevä, jähmettyi lapsilaumassa (vaikka harrastettiin muskarit sun muut, toisin kuin tämän koronavuoden vauvan kanssa) ja oli selvästi enemmän kiinni allekirjoittaneessa. Kuopuksen kohdalla tällaisia ”haasteita” ei ole, vaan kuten sanoin, uskon hänellä olevan hyvät valmiudet päiväkotiin – tai niin hyvät kuin näin pienellä nyt voi olla.

ÄITIMYYTISTÄ

Mutta sen tiedän, että tätä päätöstä on pyöritetty monelta kannalta ja sitä ei tehty kevyin perustein, vaan siinä on mietitty niin sanotusti ”isompaa kuvaa”. Eli en oikeasti tarvitse yhtään ”itse en kyllä laittaisi noin pientä lasta hoitoon” -kommenttia, pahinta syyttävää sormea heristelen jo itse – ja jonkun toisen mielestä ehkä ihan turhaan.

Ja ehkä vaikein asia itselle myöntää, on se, että oikeasti myös haluan mennä töihin. En kokonaan, en täydeksi viikoksi, mutta tämä osa viikkoa tuntuu todella hyvältä. Rakastan lapsiani yli kaiken ja he ovat parasta ikinä, heidän kanssaan on hauskaa ja niin monella tapaa tyydyttävää. Mutta yli kolme vuotta pelkästään kotiäitinä oloa on tehnyt tehtävänsä. Uskon, että olemalla osan viikosta töissä, jaksan myös paremmin olla läsnä ne päivät, kun olen kotona – heittäytyä leikkeihin, ihailla kaikkia ”äiti katso nostan jalkaa näin” -temppuja, hassutella mukana ja arvostaa sitä kaikkea, koska se ei ole jokapäiväistä.

Tämä halu palata töihin sotii kai päässäni vastaan jotain hölmöä ”millainen äidin kuuluu olla” -kuvaa. Samalla tavalla kuin se, että väsyin kotiäitiyteen – ei äidin kuulu väsyä tai haluta taukoja lapsistaan. Ei kai pullantuoksuinen superäiti halua töihin? Ehkä en sitten ole sellainen myyttinen superäiti, minkäs teet! Tai sitten tämä koko ajatus on juuri niin typerä kuin miltä se kuulostaakin.

Kadunko?

Oli miten oli, tällainen päätös on nyt tehty ja oma kotiäitiyteni vetelee viimeisiään. Välillä tekisi mieli kääriä lapset johonkin lämpimään vilttiin, napata syliin ja kantaa piiloon maailmalta. Jatkaa tuttua, turvallista, vaikkakin vähän puuduttavaa arkea.

Totta kai pelkään myös kuollakseni sitä, että kadun tätä päätöstä joskus, koska tiedän kyllä lasten olevan pieniä vain kerran ja että töitä ehtii kyllä tehdä. Perhevapaat ovat ainutlaatuista aikaa elämässä ja nyt olen luopumassa siitä edes osaksi viikkoa. Lasteni lapsuus tulee vilisemään sormien läpi kauheaa vauhtia, eikä kelloa voi kääntää taaksepäin. Toisaalta olen myös todella iloinen mieheni puolesta, että hänellä on mahdollisuus olla edes kuukausi kotona lasten kanssa – ja odotan myös mielenkiinnolla millaisena mies kokee tuon kuukauden koti-isyyttä!

Lohduttaudun kuitenkin sillä, ettei tämä ei ole mikään tunneli, missä ei voi tehdä u-käännöstä. Mikään ei estä meitä muuttamasta tilannetta, jos näyttää siltä, että lapset selvästi kärsisivät tästä – lasten hyvinvointi menee kuitenkin edelle, jotenkin asiat järjestettäisiin.

Pyörittelen täällä vähän päätäni tälle tekstille. Myönnän, että itselleni teki tosi hyvää jäsennellä näitä juttuja ja oksentaa tämä kaikki olo ulos. Samalla olen vähän herkillä ja tiedän tämän aiheen myös olevan joillekin aika kuuma peruna – toiset eivät ikinä tekisi tällaista ratkaisua ja toiset eivät ymmärrä miksi tällainen show, enhän minä lapsia mihinkään Siperiaan ole lähettämässä vain pieni nyytti selässään. Muistetaan, että nämä ovat niitä asioita, jotka jokainen perhe saa päättää omista lähtökohdistaan käsin – eikä päätös mihin tahansa suuntaan ole varmasti kevyin perustein tehty.

Olisi kiva kuulla minkä ikäisenä siellä on lapset menneet päiväkotiin ja miten se on sujunut? Oliko sopivan ajankohdan päättäminen helppo juttu?