paluu vaaleanpunaiseen höttöön
Olin super otettu, kun Kaikki anteeksi -kirjan kirjoittaja Laura Manninen jakoi facebook sivullaan linkin edelliseen postaukseeni. Myös se, että myös muut ovat sen jälkeen tykänneet ja jakaneet tekstiä facessa tuntui ihmeelliseltä ja hämmentävältä. Jopa vähän pelottavalta, mutta sille tunteelle en haluaisi antaa valtaa, pelännyt olen tarpeeksi. Aihe on selvästi sellainen mikä puhututtaa ja pohdituttaa.
Hyvä niin, siitä tulisikin puhua!
Itsellänikin olisi aiheesta edelleen vaikka mitä sanottavaa ja kerrottavaa. Kamalia omakohtaisia esimerkkejä ja muistoja on ihan liikaa – kunpa ei olisi.
En kuitenkaan halua jäädä aiheeseen pyörimään tai vellomaan. Tiedän, että tässä kohtaa, jos annan sille pikkusormen, se vie kyllä koko käden. Kirjallisuudesta muistan narsistin koukun rinnalla kulkeneen ”vihan koukku” -termin – tiedän, että muistelemalla kokemiani vääryyksiä liikaa, voin jäädä siihen koukkuun sätkimään.
Viha on niin raskasta ihmiselle, että sitä en enää halua. En halua käydä päässäni kuvitteellisia keskusteluja eksäni tai hänen vanhempiensa kanssa (jotka btw mun pakoni jälkeen, kun yritin pyytää heiltä apua, kertoivat olevansa huolissaan mun mielenterveydestä ja mun väkivaltaisuudesta. Juu, kiitos, aivan.. niinhän päin se olikin), miettiä kuinka epäreilua kaikki on tai manata sitä, että miten en potkaissut mokomaa ihmishirviötä ovesta heti, kun se väläytti hampaitaan.
Paras ”kosto” on kuitenkin unohtaa, päästää irti ja jatkaa eteenpäin. Eli, se siitä, tervemenoa! (Vaikka vähän tuntuu hassulta alkaa taas kirjoitella vauvakuplan porkkanasosepieruista :D)
Olenkin viime päivät viettänyt perheen kanssa mökillä. Aurinko ja lämpö ovat hellineet, meri kimaltanut, puut ja pensaat vauhdilla muuttuneet kohti sitä ihanaa keväistä hennonvihreää (heh, viimeinen viittaus em. kirjan suuntaan). Olen sylitellyt vauvaa, käynyt pitkiä keskusteluja (muidenkin kuin vauvan kanssa), kippistellyt kesälle ja uusille aluille, haravoinut vihreää nurmea esiin, ihmetellyt vauvan kanssa maasta esiin puskevia kukkia, kuunnellut käen kukkumista, nukkunut naurettavan huonosti, bongaillut peuroja (3kpl), siivonnut vanhaa mökkiä, tehnyt kesäkauden ensimmäiset grillivartaat ja halaillut paljon rakkaita. (Niin, ja nyppinyt valehtelematta yli 30 punkkia vaeltamasta koirista, mutta sitä en halua ajatella edes tai alkaa kaikkialta kutittaa, hyi olkoon.)
Aiemmin edessä oleva kesä vähän pelotti; asumme suuren osan kesästä mökillä miehen töiden takia. Mulla, vauvalla ja koiralla on edessä pitkiä päiviä ylhäiseessä yksinhäisyydessä yhdessä. Nyt se tuntuu aika ihanalta ajatukselta. Vauvan nukkuessa päikkäreitä kuistilla vaunuissa, oli ihana tassutella aurinkoon paljain varpain, kahvikuppi kädessä.
Tästä tulee ihana kesä.
Ps. Sen haluan vielä sanoa, että lukuunottamatta äidin tuota yhtä kommenttia, ni muuten hän oli koko ajan tukena. Kuunteli mun pahan olon oksentamiset, puhui puhui ja puhui asioita mun kanssa läpi silloinkin, kun tuntui että muut ehkä alkoivat väsyä, lohdutti, ruokki ja tarjosi turvapaikan, kun mun koti oli vallattuna. Äidit ja varsinkin mun <3
Pps. Ja säälinhän mä tavallaan itsekin sitä mun eksää. Kuten aiemman kirjoituksen kommenteissa totesin, eihän se tule tai pysty koskaan olemaan aidosti onnellinen.