Sadetanssi

Lukiessani äitien blogeja huomasin jo raskausaikana, että monessa toistuu sama kaava. Aina, jos äiti sanoo jotain negatiivista vauva-ajasta, äitiydestä tai vauvan käytöksestä, asia täytyy jossain kohtaa postausta pehmittää. 

”en silti vaihtais tätä mihinkään”, ”vauva on silti ihana” tai muuta vastaavaa. 
 
Nyt huomaan ärsytyksekseni, että teen itse tätä samaa! 
 
Mistä siis on kyse? 
 
Omalla kohdalla ainakin kiusaa ajatus, että mitä, jos joku ihminen tai maailmankaikkeus edes pieneksi hetkeksi erehtyisi luulemaan, että en arvostaisi sitä mitä mulla on. Että saan olla tuon pienen ihmeellisen ja vieläpä terveen ihmislapsen äiti. Että pystyin tulemaan raskaaksi, selvisimme molemmat kunnossa raskaudesta ja synnytyksestä sekä nyt vielä parista kuukaudesta elämää. Joka ilta kiitän lähes uskonnollisesti maailmankaikkeutta siitä päivästä ja toivon, pyydän ja anelen, että vauvalle ei kävisi mitään, koska se on mulle maailman tärkein ja rakkain. 
 
Miksi silti ei saisi joskus sanoa, että pätkissä nukutut yöt, ripulit sängyssä, puklut sohvalla, kadonnut oma aika, vanne pään ympärillä, kateus miehen koulupäivistä jolloin se saa syödä rauhassa lounasta kavereiden kanssa ynnä muut joskus vähän vituttaa? Joskus jopa vähän enemmän. 
 
Se, että ajattelee ja ehkä jopa uskaltaa sanoa sen, ei tarkoita, että vauva olisi yhtään vähemmän rakas, että katuisi perheen perustamista tai että ei arvostaisi sitä mitä on saanut.  
Ei sekään, jos parisuhteessa joskus ajattelee, että olipa kivaa sillon joskus sinkkuna, kun sai mennä oman pään mukaan ja pöydälle jätetty karkkipussi oli yhä siinä takaisin tullessa, tarkoita, että haluaisi olla sinkku. Että ei rakastaisi sitä kumppania ihan yhtä paljon kuin ilman sitä ajatusta. 
 
Silti sitä on vähän kieli keskellä suuta. Kaikki eivät ole olleet näin onnekkaita, meidänkään lähipiirissä. 
 
Välillä jopa mietin omaa paperipäiväkirjaa kirjoittaessa, että en uskalla kirjoittaa kaikkea täysin rehellisesti. Ettei tuo vauva sitten joskus isompana tai vaikka joskus mun kuoltua, lue siitä, että joskus äitiä väsytti, vitutti tai harmitti. Ettei se luule, että se olisi sen takia ollut mun mielestä vähemmän täydellinen.
 
Yritän ja haluan kuitenkin taltioida tämän ajan rehellisesti. Oikeasti se on 95% ajasta vähintään sitä vaaleanpunaista höttöä, mitä tännekin kirjoitan. Mutta totta kai, niinkuin kaikessa muussakin, joskus tulee niitä sadepilviä. Eikä niiden piilottaminen tai tukahduttaminen varmasti omaa oloa ainakaan auta. 
 
Sateessa on parasta tanssia. 
 
 
Ps. I <3 MUM -sukista toinen lensi vauvan toimesta päivän ekan vaipanvaihdon yhteydessä pesukoneen taakse, mistä en saanut sitä pois. Niin tietty.