sairasloman loppu

Tänään heräsin sängystä yksin. Viereisestä huoneesta kuului ”väh näh mmhmhmmhpph” ja kovaa kahinaa. Nousin sängystä ja olohuoneessa vilkaisin kelloa. 6:35 eli mies oli juuri lähtenyt töihin. Koira töpsötti ruokakupiltaan ohitseni makuuhuoneeseen ja hyppäsi sänkyyn kerälle, tietenkin. 

Lapsi seisoi sängyssä reunaa vasten ja hymyili leveästi tullessani huoneeseen. Kädet kurottuvat kohti ja kietoutuvat kaulaani, kun nostin hänet syliin. Mentiin sohvalle istumaan ja nuuhkin pientä unista lasta, joka huomasi sohvatyynyn taakse unohtuneen puppe-kirjan ja riemuissaan kiljaisten tyyppi syöksähti kirjaa kohti. Ylpeä hymy, kun hän palasi sukellukseltaan syliini kirjan kanssa. 

Pari tuntia myöhemmin on syöty aamupalaa ja leikitty. Puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja typy notkui vieressä pidellen palikkaa korvallaan, hymyillen mulle iloisena ”tässä me nyt molemmat puhutaan puhelimeen” -tyylillä. Pitkän rattaiden heijailun jälkeen pieni nukahti terassille ja äiti asettui tähän tietokoneelle. 

Tuntuu hassulta, kun mies ei ole kotona. Kolmen viikon sairasloman aikana ehti jo tottua siihen, että kotona oli joku, joka jopa vastasi puhuttaessa muutenkin kuin ”väh väh”. Vaikka toki on mahtavaa, että miehen jalka on siinä kunnossa, että hän voi töihin palata. Ja tavallista arkea tässä viime aikoina onkin todella kaivattu! 

Viikonloppuna nautimme myös siitä, että olimme lopultakin kaikki terveinä + pitäneet vielä oireettomat päivät kotona, että ei lähdetä levittelemään tautia ympäriinsä.

Perjantaina kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa, mikä on ehkä yksi lempipaikkojani maailmassa. Sillä hetkellä, kun astui ensimmäisen kasvihuoneen lämpöön ja kosteuteen, unohtui täysin se, että ulkona on naurettava määrä lunta ja oltiin oltu kipeinä. Lapsi töpsytti riemuissaan ympäri paikkoja, hihkui lammessa uiville karpeille ja oli täysin häikäistynyt (ja myös kovin pettynyt, kun niitä ei voinut ottaa), kun yhdessä puussa kasvoi yhtä suosikkiruokaa, mandariineja! Kirjoitin instaankin, että tuolla reissulla kyllä jotenkin terävöityi se, että ei oltu reissussa lapsi mukana, vaan nimenomaan lapsen kanssa. Hän oli aktiivinen osallistuja ja toimija, eikä vain sylissä kulkeva nyytti. Miten odotankaan kaikkea muuta, mitä voidaan mennä yhdessä puuhaamaan! 

Lauantaina pääsimme miehen kanssa kahdestaan treffeille, kun menimme lunastamaan kuuden ruokalajin lahjakortin ravintola Kaskikseen. Allekirjoittaneella kävi hillitön tuuri pöytävarauksen kanssa ja sain joulukuussa varattua tämän helmikuun lauantain klo 16 kattauksen pöydän (tällä hetkellä esimerkiksi ravintolassa ei ole lauantai päiviin vapaita pöytiä paitsi 22:30 kattauksiin – ja varauskalenterin näkee toukokuun alkuun asti) – todennäköisesti kyseessä oli jonkun toisen peruutus siis. Emme kumpikaan miehen kanssa olleet käyneet Kaskiksessa aiemmin ja olikin ehkä korkea aika käydä paikka tarkastamassa. Ruoka oli kieltämättä äärimmäisen hyvää, varsinkin alkupalat saivat sekä minut että miehen virnuilemaan hölmön näköisesti ihan vain siksi, että se oli niiiiiin hyvää. Ja olihan se myös todella ihanaa ylipäätään olla taas kahdestaan – ja vieläpä syödä täysin rauhassa. Lapsella oli sujunut hoidossa täysin mallikkaasti ja uninen tyttö saatiin kotona nopeasti nukkumaan iltapuuron jälkeen.
 

 

Sunnuntaina vietettiin rauhallista päivää kotona. Leivoin aamupäivällä mustaherukkapiirakan ja iltapäivällä miehen sisko tuli kylään. Tyttö hoiti vieraan viihdytyksen esimerkillisesti, kun hän tarttui päättäväisesti tätiään sormesta ja kuljetti tätä ympäri taloa. Illalla ehdimme vielä miehen kanssa käpertyä sohvalle katsomaan Ruohometsän kansa -minisarjan viimeisen jakson. 

 

Ah, arki!