synnytyksen jälkeinen ahdistus, eli kokemukseni ”babybluesista”

Olen seurannut pari päivää @tinnahenriikan instagramissa juttuja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja sen aiheuttamista ajatuksista – jopa niistä synkistä ja tummista mitä ei usein kuule ääneen kerrottavan. Keskustelu aiheen ympärillä on ollut mielestäni ihanan normalisoivaa ja uskon sekä toivon, että se on monille antanut sen ymmärryksen, että ei ole niiden asioiden kanssa yksin.

Itse en tietääkseni ole kokenut synnytyksen jälkeistä masennusta. Nyt kuopuksen kohdalla asiaa jossain kohtaa pohdin, mutta en suoraan sanottuna tiedä mitkä fiiliksistä johtuivat synnytyksestä ja mitkä koronakeväästä, mikä oli henkisesti aivan todella raskas. Uusi elämäntilanne kahden lapsen äitinä, pitkiä pätkiä yhtäkkiä täysin yksin miehen ollessa töiden takia jopa viikkoja kerrallaan poissa, yhdistettynä koronan tuomaan epävarmuuteen ja mullistuneeseen maailmaan.. se ei ollut helppoa ja veti kyllä mehut pois pitkäksi aikaa.

Miksi tästä aiheesta nyt kirjoitan, on se, että instagram-keskustelua seurattuani tuli olo, että monenlaisten erilaisten kokemusten esille tuominen on tärkeää. Itse olisin kaivannut esikoisen syntymän jälkeen tätä keskustelua, ihmisten jakamia kokemuksia ja vertaistukea, jotta olisin ymmärtänyt mistä tunteideni kanssa oli kyse ja jotta en olisi taistellut niitä vastaan niin kovasti sekä yrittänyt piilottaa niiden olemassaoloa.

Esikoisen kohdalla tunnistin ”babybluesin” kunnolla vasta jälkikäteen, vaikka ilmiön mahdollisuus olikin tiedossani. Tiesin etukäteen, että useimmat kokevat jonkunlaisen ’herkistymisen’, mutta muistin lukeneeni sen tulevan usein ensimmäisen viikon aikana synnytyksestä ja kestävän muutamia päiviä. Omalla kohdallani oireilu oli päällä mielestäni väärään aikaan, eikä vastannut mielikuvaani asiasta, enkä tajunnut mistä oli kyse ja tunsin itseni vain aivan todella surkeaksi äidiksi, kun fiilikseni olivat kaikkea muuta kuin vaaleanpunaista hattaraa.

En ole asiasta ihan hirveästi kenellekään edes puhunut, koska en tuolloin tajunnut mistä on kyse ja tuntui, että epäsopivat fiilikset piti vain piilottaa. Kaikki muut olivat innoissaan vauvasta, kyselivät vain ”onko ihanaa” ja haikailivat vauvan nuuhkimisen (vauvan tuoksua! pienen pienet varpaat!) perään, mutta omassa päässä kävi aikamoinen myllerrys. Päivät sujuivat oikeastaan todella kivasti ja silloin olinkin ehkä siinä vauvakuplassa, mutta syystä tai toisesta iltaisin alkoi aina ahdistaa ihan älyttömän paljon.

Muistan erittäin selvästi erään automatkan vanhempieni luota kotiin. Istuin vauvan kanssa takapenkillä (koska vauvaa oli pakko valvoa tms?), tuijotin vastaantulevien autojen valoja ja mietin mihinköhän kaikki muut saavat mennä. Tuntui aivan älyttömän sitovalta ja ahdistavalta, että minun oli p a k k o mennä vauvan kanssa kotiin ja hoitaa sitä. Kukaan muu ei sitä voinut tehdä, kukaan muu ei sitä myöskään tekisi. Vanhempieni luona muut olivat suunnitelleet mitä elokuvaa katsoivat illalla ja mihin menisivät seuraavana päivänä. Itsestäni tuntui, että kaulassani olisi ollut puristava kaulapanta, jonka toinen pää oli sidottu siihen pieneen, maailman suloisimpaan nyyttiin. Muistan alkaneeni itkeä sitä, että istun varmaan lopun ikääni auton takapenkillä, en enää ikinä tai ainakaan hyvin pitkään aikaan katso elokuvaa rauhassa tai mene yhtään mihinkään – kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta tuolloin se tuntui iskevän ilmat pihalle.

Se ehkä olikin osasyy miksen osannut mieltää oloani ”babybluesiksi”, koska en varsinaisesti ollut alakuloinen tai surullinen, mitkä olivat neuvolan kuvailemia oireita. Enemmän olin jotenkin ahdistunut. Muistan, että yritin googlettaa synnytyksen jälkeistä ahdistusta mitään tuolloin löytämättä ja tämä entisestään vahvisti fiilistäni siitä, että olen vain yksinkertaisesti huono. Äidin ei kuulu olla kauhuissaan ajatuksesta, että tätä tämä nyt sitten on hamaan tappiin asti, vaan pitäisi olla kiitollinen. Tuntui kuitenkin, että olen lopullisesti sidottu lapseen, enkä i k i n ä pääse enää takaisin entiseen elämääni. En enää ikinä saa omaa aikaa, ilman, että täytyy tehdä kauheita järjestelyitä, en ikinä enää ole vastuussa vain itsestäni. Nämä ajatukset mönkivät viereeni sänkyyn joka ilta, kun yritin nukahtaa tai yöllä, kun imetin. Nukahtaminen oli muutenkin älyttömän vaikeaa, koska pelkäsin koko ajan kuinka kauan mahdan saada nukkua ennen kuin vauva taas herää..

Äidiksi tuleminen oli siis aivan hemmetin iso mullistus. Samalla yritin myös pitää yllä kuvaa siitä, että olen aivan sama ihminen kuin ennenkin ja vauvan saantihan ei minua pääse muuttamaan. En kuollaksenikaan halunnut muuttua homssuiseksi kotiäidiksi, joka istuu vain vauvan kanssa kotona, eikä osaa keskustella mistään tai ole kiinnostunut mistään muusta kuin vaipan sisällöstä – enkä halunnut kenenkään muunkaan ajattelevan minusta niin. Ja samalla olin totaali kauhuissani maitotahraisissa vaatteissani siitä, että pitäisi yrittää päästä johonkin vauvan kanssa, joka saattoi ihan hyvin asua kuusi tuntia putkeen rinnalla, saaden aivan hirvittävän huutoshown, jos hänet siitä yritti siirtää pois.. Voi kun silloin olisi ollut (oliko? Ei ainakaan omassa kuplassani) some täynnä tilejä, jotka sanoivat, että saatkin muuttua, sinusta tuli jonkun äiti! Joku joka olisi sanonut, että on ok olla siellä kotona niin kauan kuin se tuntuu hyvältä.

Oma ahdistukseni kesti muistaakseni muutaman viikon. Pitkään sen jälkeenkin kannoin mukanani jännitystä vauvan kanssa julkisella paikalla liikkumisesta. Pelkäsin nolaavani itseni, paljastavani muille, että en tiedä muuten hittojakaan siitä mitä olen tekemässä. Tunteet väistyivät ajan myötä, itsevarmuuden lisääntyessä, huomatessani, että minä tai vauva emme menneet rikki, vaikka asiat eivät aina menneet niinkuin olisin toivonut.

Kuopusta odottaessani pohdin miehen kanssa miten tällä kertaa mahtaa käydä – osasin odottaa, että tunteet voivat olla sekavia. Yritin henkisesti valmistautua siihen, että vauvan syntymä voi aiheuttaa negatiivisiakin tunteita, ahdistavia tunteita. En tiedä oliko se parempi valmistautuminen, se, että äidiksi ei tarvinnut kasvaa nollista (kahden lapsen äidiksi kylläkin) vai se, että sieltä kovasti parjatusta somesta olin oppinut, että ne kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja… mutta toisen lapsen jälkeen vastaavanlaista tunteiden sekamelskaa ei tullut. Enemmän harmittelin, että en saanut käpertyä vauvakuplaan, mutta se on ihan oma kirjoituksensa sitten ehkä joskus. Ja se, että tunteeni olivat erilaiset lasten syntymän jälkeen, ei tarkoita, että siinä kuinka rakkaita ja rakastettuja lapset ovat olleet, olisi ollut eroa.

Toivottavasti tämä teksti antaa jollekin jotain,

et ole yksin.