Toinen kolmannes
Ah, tällaisina aamuina tätä kotona olemista osaa kyllä arvostaa. Ulkona näyttää jopa vähän talviselta, tai ainakin raikkaalta, vaikka lumesta ei kyllä ole tietoakaan. Puuhellassa rätisee tulet, tee on jäähtynyt kupin pohjalle, suunnitelmissa on harvinaisena herkkuna elokuviin meno miehen kanssa ja koira kuorsaa (ja harmoniaa rikkoen piereskelee) nojatuolissa.
Hyvä hetki siis muistella toista kolmannesta, joka oikeasti alkoi ainakin jossain vaiheessa olla aika mukavaa aikaa.
Raskauviikot 13-18 (12+0-17+6)
Otan nämä viikot nyt isompaan yhteiseen läjään, koska ne on humisseet kesällä aika samanlaisina ohi. Näitä viikkoja yhdistävä tekijä oli se jatkuva toivo siitä, että ehkä se pahoinvointi vielä helpottaa. Siinä kohtaa, kun raskausapp kertoi, että vointisi pitäisi olla jo erittäin hyvä, teki mieli heittää puhelin seinään. Pahoinvointi ja oksentelu tosiaan jatkui aina tuonne 17+5 tuntumille asti. Toisen kolmenneksen alussa mies lähti viikoksi vaeltamaan ja ilman sen tuon-aamulla-juosten-silmät-ristissä-jotain-syötävää-sänkyyn -apuja, vietin jokaisen aamun pää vessanpöntössä. Koira onneksi oppi aika mukavasti odottamaan, että emäntä ensin oksentaa, syö jotain, oksentaa ehkä uudestaan, ja sitten vasta lähdetään aamulenkille. Urhoollinen pieni pötkyläni katseli oksentamista sohvalla makoillen ja myötätuntoisesti kallisteli päätään, kun vessaa vetäessäni kiroilin ja syljeskelin.
Edelleen ruoka oli se, mikä pahoinvointiin eniten auttoi. Eli söin, söin ja söin. Kaikista kauniista ajatuksista huolimatta, uuniranskalaiset, jotka sai lämpimänä eteensä 15 minuutissa vaikka sohvalla maaten, oli se ruoka, mikä ensinnäkin maistui ja toiseksi oli mun voimilla mahdollista valmistaa. Sen sijaan lista ruoka-aineista, joita en pystynyt enää syömään, vaan kasvoi. Mietin syömisiä sen kannalta, mikä on helppo oksentaa ulos, mikä ei todella ainakaan lisää sitä ruokanautintoa.
Yksi parisuhteen kesän dramaattisimmista riidoista käytiin, kun mies oli ostanut tavallisen jauhelihan sijaan karitsan jauhelihaa. Tämä hirveä vääryys paljastui kun lämäytin jauhelihan pakkauksesta pannuun ja sen haju tunkeutui sieraimiini. Mulla on mielestäni ollut hyvin vähän mitään raskauden aiheuttamia draamakohtauksia, mutta sitä jauhelihaa paistoin nenästä kiinni pitäen ja suunnilleen itkien sitä, että nyt ruoka on kyllä ihan pilalla ja mä en ainakaan tätä syö ja jos herra haluaa, että syön jotain muuta ku ranskalaisia, ni kannattaisi sit edes miettiä mitä sieltä kaupasta ostaa, niiiiin!
13. viikolla sain kaverilta lainaan dopplerin ja sillä hyvin jännittyneenä sain kuuluviin pieneltä junalta kuulostavan tykytyksen. Seuraava haaste olikin se, että sitä ei yrittäisi kuunnella ihan joka päivä, vaan luottaisi siihen, että pienellä on kaikki ihan hyvin.
14. viikolla meillä oli niskaturvotusultra. Ultraaja oli aika pelottava nainen, joka kovalla vauhdilla kävi oleelliset asiat läpi, totesi niskaturvotukset olevan ihan normaalin rajoissa, tulosteli meille kuvat ja sen enempiä mussuttamatta lähetti meidät ovesta ulos. Ei mitään kovin herkkää siis, mutta autossa istuin tuijottamassa ultrakuvia ja hoin miehelle ”kato nyt sitä, meidän vauva!” uudestaan ja uudestaan.
15. viikolta mieleen on lähinnä jäänyt miehen polttarit. Mutkin kutsuttiin siellä piipahtamaan ja olin yllättynyt siitä, miten miehen kaverit tuntui olevan vauva-uutisesta jopa enemmän kiinnostuneita, kun mun omat kaverit. Miehillä oli kovasti kysymyksiä (muutakin kuin se, että joko tissit on kasvanut, vaikka sitäkin toki pohtivat) ja osa jopa halusi tunnustella vatsaa.
16. viikolla julkistettiin uutiset somessa, koska edessä oli useammat sukujuhlat, joiden onkohan-tuo-vaan-lihonut -spekulaatiot haluttiin välttää. Uutiset otettiin sukulaisten suunnalta erityisesti riemulla vastaan, kaverit jo oikeastaan asiasta polttareiden takia tiesikin. Somejulkistusta varten annoin myös itselleni luvan ostaa vauvalle ensimmäisen vaatteen.
Pahoinvointikin oli tässä kohtaa jo helpottanut sen verran, että oksentelin enää vain noin kerran viikossa. Pidin viikon kesälomaa heinäkuun lopulla ja lomaviikosta selvisin kokonaan oksentamatta, mikä oli aika taivaallista. Hörpin alkoholitonta siideriä vanhempien vuokraaman mökin terassilla ja suunniteltiin miehen kanssa häitä. Ah, kesä!
Raskausviikot 19-23 (18+0-22+6)
Näillä viikoilla aloin ymmärtää, mitä se ”energinen keskiraskaus” voi parhaimmillaan tarkoittaa. Meillä kävi tässä ihan uskomaton tuuri, että hyvä olo ja energiavyöry osui juuri elokuulle, koska silloin oli myös meidän häät ja häämatka. Häät paksuna -aiheesta voisin kirjoittaa ihan kokonaan oman jutun, koska se oli asia mikä mua kovasti mietitytti ennen vauva yrityksiä ja häitä suunnitellessa jo. Mutta meillä tosiaan sujui kaikki erittäin onnekkaasti nappiin.
Rakenneultra osui myös näille viikoille, meillä 19+5 ajankohtaan jo, koska oltiin lähdössä häämatkalle. Ultra jännitti ihan älyttömästi ja meitä oli etukäteen varoitettu siitä, että näin varhaisessa vaiheessa ei vielä välttämättä kaikkia oleellisia rakenteita voida tarkistaa. Vauva onneksi oli pääosin hyvässä yhteistyössä ja kaikki oli pienellä kunnossa. Sukupuoli haluttiin tietää, vaikka oltiinkin jo oikeastaan lähes varmoja, että tyttö meille olisi tulossa – ja näin se juuri olikin. Sukupuoli-asiasta voisin myös kirjoittaa pitkät pätkät, mutta meillä ei tosiaan ollut mitään tarvetta salata sitä. Ainoastaan miehen äiti oli kertonut, että ei haluaisi sukupuolta etukäteen tietää ja hänelle ei olla ainakaan itse uutista kerrottu. Häissä asiasta kovasti kyseltiin ja yritin ihmisiä hyssytellä niin, että tieto ei olisi uunituoreen anopin korviin asti kulkeutunut.
Häämatkalla oltiin viikot 21.-22. ja siellä miehen suurimpana haasteena taisi olla se, että se saisi mut pidettyä jotenkuten kurissa energisyyteni kanssa. Koko kesän kestäneen pahoinvoinnin jälkeen oli täysin ihmeellistä ja käsittämätöntä, että kroppa oli täynnä virtaa ja ei oksettanut. Yleiskunto oli sohva-ranskalais-linjan takia laskenut ja häämatkalla sitä tuli pitkästä aikaa taas kohotettua. Raskaus tosin aiheutti sen, että vaikka pystyin menemään lähes 20 kilometrin sademetsävaelluksen, oli seuraavat pari päivää sen jälkeen pakko ottaa rauhallisemmin. Selkä oli kovilla, supistuksia alkoi tulla ja kerran oikeasti huolestuin jo vauvankin puolesta, kun melko rankan vaelluksen jälkeen vatsassa oli koko seuraavan päivän ihan hiljaista.
Vauva oli tosiaan alkanut elokuun alkupuolella, n. rv 19, ilmoitella itsestään jo niin, että itsekin ymmärsin hassujen tuntemusten johtuvan vauvan liikkumisesta. Häämatkalla liikkeet alkoivat jo selvästi näkyä vatsan läpikin ja tuntua miehellekin. Pystyin viettämään todella pitkiä aikoja ihan vaan vatsaa tuijottaen ja odottaen, että josko se vähän heilahtaisi. Välillä turhauduin mieheen, koska se ei jaksanut ihan samalla intensiteetillä tätä ihmettä katsella ja tunnustella, vaikka kovin urhoollisesti yrittikin osua kätensä kanssa oikeaan kohtaan oikeaan aikaan.
Häämatkalta palasimme Suomeen ja kovaa kyytiä myös arkeen 23. viikolla. Palasin yölennon jälkeisenä päivänä töihin täynnä sitä samaa energiaa ja intoa.
Raskausviikot 24-28 (23+0-27+6)
Toisen kolmanneksen viimeiset viikot ajoittuivat alkusyksyyn ja hurahtivat vauhdilla ohi. Kalenteri on taas tutumman näköinen ainakin siltä osin, että päivät oli täynnä ohjelmaa ja tekemistä. Nämä saikullekin mut ajaneet supistukset tosin vaivasivat jo tässä vaiheessa ja välillä joutui himmailemaan, kun kroppa viesti, että nyt menee liian lujaa.
Raskauden ja vauvan kannalta oleellisia asioita oli se, että uskalsin pikkuhiljaa alkaa tehdä pieniä hankintoja vauvalle ja sain myös kavereilta niiden lapsille pieniksi jääneitä vaatteita. Kävin sokerirasitustestissä, mihin liittyen netti on täynnä ties mitä pelotteluja, mutta ei omasta mielestä ollut loppujen lopuksi juuri homma eikä mikään – tosin jos paaston olisi joutunut pitämään pahoinvoinnin aikaan, olisi tilanne ollut varmasti täysin toinen. Tämä kuitenkin lohdutuksen sanana, jos joku muukin on lukenut siitä vaan kauheita juttuja!
Saatiin kauan odotettu äitiyspakkaus ja miestä hemmottelin isyyspakkauksella, johon kokosin mm. erikoisoluita, energiajuomaa, erityisvahvaa kahvia, korvatulpat, ”joka vaivan parantavia” -inkiväärikarkkeja, sikarin, kortsuja, isän ja tyttöjen lettikirjan, miehen lapsuuden lempikirjan sekä lajitelman erilaisia isän apu -kuponkeja (”Tällä kupongilla saat lähteä salille ilman ’pääsisinpä mäkin’ -murinoita ja mökötystä”, ”Tällä kupongilla saat antaa yhdet ’nipat’ äidin hoidettavaksi” jne).
28. viikolla, eli lokakuun alussa, tapahtui kaksi asiaa. Ensimmäinen oli käynti äitiyspoliklinikalla ylimääräisessä tarkistuksella, mistä sain käskyn alkaa ottaa vähän rauhallisemmin. Toinen oli käynti 4D-ultrassa yksityisellä, mikä oli kyllä super kallista, mutta myös todella mahtava kokemus. Oli hassua miten vauva näytti jotenkin niin tutulta. Miehen mielestä lähinnä vauvasta otettu naama-mutrulla -kuva näytti hyvinkin tunnistettavalta mökötysilmeeltä. Kjeh kjeh, äidin tyttö!