vauvan saaminen koronakeväänä
Esikoisemme synnyttyä (joulukuu 2017) olin arka liikkumaan vauvan kanssa. Julkiset paikat jännitti ja mielellään näin kaverit jonkun kotona tai vaunulenkillä. Tähän vaikutti suuresti se, että esikoinen oli hidas syömään, vieroksui pulloa ja imetys kesti lyhimmillään parikymmentä minuuttia, pisimmillään tunteja. En kokenut tuolloin julki-imettämistä luontevaksi ja käytössä olevan rintakumin kanssa imetys ylipäätään tuntui kauhealta säädöltä ja sotkulta.
Tammikuussa 2018, vauvan ollessa vain parin viikon ikäinen, vietimme reilun kuukauden mökillä, koska mies oli työharjoittelussa mökkipaikkakunnalla. Hän teki 14 tunnin työvuoroja ja nuo ajat olin yksin vauvan kanssa. Äitini ajoi lähes joka viikko meitä katsomaan, mutta muuten elin käytännössä vauvan ja koiran kanssa yksin. Tavallaan se oli tosi raskasta muutenkin uudessa elämäntilanteessa, toisaalta olin myös tyytyväinen, että sain ns. luvan kanssa pesiä vauvan kanssa ja ihmetellä kaikkea sitä uutta sekä kerätä itsevarmuutta äitinä.
Kevään edetessä reipastuin pikkuhiljaa ja osallistuimme esim. vauvahierontakurssille. Uskalsin liikkua vauvan kanssa enemmän julkisilla paikoilla, vaikka mitään kahviloiden vakioasiakasta meistä ei tuolloin tullutkaan. Toukokuussa muutto mökille iski kuitenkin taas eteen, sillä mies oli saanut töitä harjoittelupaikastaan. Touko-elokuun asuimme siis lähinnä mökillä, paikkakunnalla, jossa minulla ei ollut ystäviä tai läheisiä. Muistan pitkät kesäpäivät, jolloin makasin vauvan kanssa pihalla (vauva uv-teltassa), söin jäätelöä ja lueskelin vauvalle ääneen. Muistan myös ne päivät, jolloin työnsin samaa mökkitietä rattaita edes takaisin ja yöt jolloin emme vauvan kanssa nukkuneet. Miehen vapaapäivät kuluivat takaisin Turkuun suhatessa ja asuntonäytöissä juosten. Kesä oli henkisesti melko raskas, olo oli usein juureton ja yksinäinen.
Nyt toisen lapsen kohdalla raskausaikana jo ajattelin, että tällä kertaa asiat menevät eri tavalla. Ei ole pakkoa olla missään ja toivottavasti on itsevarmuutta liikkua jopa kahden lapsen kanssa. Poika osoittautui synnyttyään nopeammaksi syömäriksi, esikoiselle löytyi pihakerhot ja itselläni oli vahva ajatus siitä, että kun vauvalla on vähän ikää, eikä tarvitse enää niin pelätä rs-virusta ja noroa, niin meitä ei estä mikään. Ostimme jopa uudemman auton, jotta pääsen helposti kulkemaan lasten kanssa (kotoamme bussilla esim. neuvolaan kestää noin tunnin yhteen suuntaan, autolla sinne pääsee 10 minuutissa, eli tietyissä tilanteissa auto vaan on helpompi, vaikka ilmastoahdistuksessani tästä vähän kärsinkin).
Ja sitten maailma muuttui.
Vauva-arjesta tuli huomattavasti yksinäisempää, kun face-to-face kontaktit rajoittuvat samassa taloudessa asuviin ja satunnaisiin ohikulkijoihin. Välillä tuntuu niin piinaavan surulliselta, että läheisemme menettävät tämän ajan vauvan elämästä. Pikkujäbä on jo nyt, tämän koronakevään aikana, muuttunut möllöttävästä pötköstä tyypiksi, joka osaa pyöritellä sitterin lelukaaren leluja ja nauraa. Pieni juttu isossa mittakaavassa, eikä poika tätä koskaan tule muistamaan, mutta samalla tämä on asia, jota kukaan meistä ei koskaan saa takaisin.
Tavallaan on hemmetin hyvä, että esikoisen vauva-aika oli millainen oli. Jos olisin silloin elänyt lattemamma-elämää, käynyt vauvajoogassa ja kierrellyt kirppiksiä päivät pitkät (enkä siis todellakaan tarkoita, että se olisi huono vaihtoehto, päinvastoin) ja olisin nyt odottanut tältä vuodelta samaa, olisi isku ollut vielä kovempi. Ja toki, nyt kotona olevan esikoisen takia en muutenkaan ollut haaveillut vauvan kanssa kovin aktiivisesta elämästä – tai ainakaan kodin ulkopuolella olevasta aktiivisuudesta, kodin sisällä vauhtia kyllä riittää.
Mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten välillä olisi myös todella pettynyt siihen, että tämä meni näin. Vaikka arki ei meillä todellakaan ole nyt huonoa, ei edes kovin rajusti erilaista kuin se oli esimerkiksi helmikuussa, mutta silti. Ei sen vain pitänyt olla tällaista.
Ja luulen, että en ole näiden tunteiden kanssa yksin ja tuntuu niin pahalta, kun ajattelen esimerkiksi esikoisensa tässä tilanteessa saaneita (puhumattakaan nyt odottavista, jotka joutuvat jännittämään synnytystä tukihenkilö-rajoitusten takia). Itselleni toinen vauva ei ollut niin suuri elämänmuutos, mutta silti olisin vastaanottanut sen mielummin läheisten ympäröimänä, enkä tässä oudossa videopuheluiden kuplassa. Toivoisin niin, että jokainen juuri äidiksi tullut saisi apukäsiä pitämään vauvaa siksi aikaa, että pääsee itse käymään rauhassa suihkussa. Saisi jonkun muun kuin miehensä paikalle hymyillen toteamaan äitiyden sopivan sinulle, kehumaan vauvaa suloiseksi tai mitä nyt tuoreiden äitien onkin ihana kuulla. Jonkun joka tulisi kylään pullapussin kanssa ja keittäisi kahvin samalla, kun imetät tai muuten ruokit vauvaasi. Ja juu, olisin halunnut sitä myös itselleni. (Puhumattakaan kaikesta siitä mitä lapsilleni olisin halunnut ja läheisilleni, mutta tästä tulee hillittömän pitkä, jos lähden sille tielle.)
Mutta koska tilanne on mikä on, eikä siihen juuri voi vaikuttaa, paitsi pysymällä siellä kotona, niin haluan itse keskittyä enemmän siihen positiiviseen. Joten kaikki tuoreet äidit ja odottajat, lohdutetaan itseämme vaikka näillä (vähän pilkettä silmäkulmassa):
+ nyt ei tarvitse ottaa paineita siitä, että pitäisi suorittaa kauheasti: lököpöksyissä kotoilu, vauvan kanssa sohvalla makoilu ja uuteen perheeseen käpertyminen on jopa sitä mitä hallitus käskee tehdä.
+ vauvaan saa tutustua kaikessa rauhassa, halia ja pusutella itse puhki – ilman, että kukaan on vieressä ehdottamassa, että vauvalle kannattaisi varmaan syöttää perunaa, koska niin tehtiin myös silloin kun sinä tai äitisi olette olleet pieniä.
+ kaikki etätyötä tekevät tietävät nyt, että aamusta iltaan lähinnä kotona olo ei todella ole pelkkää ruusuilla tanssia, joten ehkä kukaan ei enää jatkossa sano ”no ainakaan sun ei tarvitse mennä töihin” äitiyslomalaiselle.
Tsemppiä ja etähalaus, kyllä näitä lapsia vielä pääsevät ne kaikki läheiset ihastelemaan livenäkin!