vauvan saanti ei ole vain vaaleanpunaista hattaraa ja yksisarvisten harpun soittoa – vauvavuoden negatiiviset

En nyt halua kuulostaa kiittämättömältä tai siltä, että en tajuaisi kuinka ison onnen olen kohdannut, kun olemme saaneet lapsen.

Se on ehkä se pelko mikä mieleen nousee, kun alkaa kirjoittaa tällaisesta vähän tabusta aiheesta. Vauvan saannin negatiivisista puolista tai oikeammin vauvavuoden negatiivisista asioista. 

Jotenkin tätä aihetta reunustaa ainakin omassa päässä sellainen pelko, että eikai maailmankaikkeus nyt jotenkin rankaise tästä. Että edes ajattelee, saati että sanoo tai kirjoittaa, että kaikki ei ole vain sitä vaaleanpunaista hattaraa, vauvan tuoksuttelua ja yksisarvisten harpun soittoa.

Mutta faktahan se on. Vaikka vauva olisi kuinka odotettu, toivottu ja rakastettu, kuten meillä onneksemme on ollut, ei tämä vanhemmuus silti mitään kevyttä ole. 

Eli tässä tulee, sekalaisessa järjestyksessä, asioita, joita olen kokenut negatiiviseksi vauvavuoden aikana: 

Ihmisten odotukset, suhtautuminen ja muuttuneet kaverisuhteet

Nykyään, varmaan osittain kiitos somen, äitiydestä on annettu mielestäni kovin reipas kuva. Lattemammailu, vaunulenkit posket punaisina, nopea palautuminen synnytyksestä, treenaaminen, ulkona käyminen, treffailu miehen kanssa, bilettäminen, vauva luontevasti mukana kaikkialla suoraan synnäriltä lähtiessä – kuulostaako tutulta? Ylipäätään lapsen saaminen ei pitäisi muuttaa ihmisessä tai ihmisen ajankäytössä mitään – vauvan kanssahan pystyy heti tekemään kaikkea mitä muutenkin, eikö?

Itse koin tästä varsinkin alkuun melkoista painetta. Vaikka sitä kuinka tietää, että somesta saa vain pienen käsityksen siitä mitä se ihmisten arki on, tuntui silti, että kaikki muut vauvan saaneet vain jatkavat elämäänsä tuosta noin vain. Koska monilla ystävilläni ei ole lapsia, tuntui että myös heillä oli tämä sama käsitys asioista. Että muutkin lähtevät vauvan kanssa sinne ja tänne, niin miksi et sinä. Itse räpiköin kotona kylpytakki päällä, hiukset hutiloiden pestynä, koska vauva alkoi huutaa heti, kun tissit yrittivät mennä suihkuun (kävin oikeasti välillä suihkussa niin, että mies oli vauva sylissä vieressä) ja kamppailin vielä sen kanssa miten en ole yltäpäältä maidossa joka imetyskerran jälkeen. Vauvan kanssa ulkomaailman kohtaaminen tuntui pelottavalta ja vieraalta, enkä halunnut mennä iskemään tissejä tiskiin johonkin kahvilanpöytään. Ja sitten joku erehtyi kommentoimaan sitä, että näin mielummin meillä kotona kuin jossain kaupungilla. ”Oot muuttunut” -kommentti kolahti jonnekin vereslihalla olevaan kohtaan, kun kipuili sen kanssa, että sen kaiken äitiyden opettelun alla oli vielä sama ihminen, mutta jonka koko maailma oli pyörähtänyt vähän ympäri ja uuteen asentoon. Se, että olisi antanut itsensä muuttua vauvan myötä, tuntui jotenkin epäonnistumiselta. Nyt näen asian vähän selvemmin, eikä ole mitään ongelmaa sanoa, että totta kai muutuin. Totta kai prioriteetit meni uuteen järjestykseen. Mutta olen silti se sama ihminen, vähän vain ajattelen eri tavalla. Sitä paitsi, pienen vauvan kanssa kuuluukin pitää ”lapsivuodeaika”, olla paljon paljaat ihot vastakkain ja vain pesiä – se tekee hyvää niin lapselle kuin äidille! Eikä pientä kannata edes heti lähteä kiikuttamaan julkisille paikoille pöpöjä keräämään. Tässä asiassa kun olisinkin osannut olla itselleni armollisempi. 

Sitten taas toinen ääripää tähän vauvan-kanssa-elämä-jatkuu-heti-samantein -ajatteluun: kun saat lapsen, olet joidenkin näkövinkkelistä menetetty tapaus. Joillain kavereilla selvästi yhteydenpito väheni, eikä meitä esimerkiksi kutsuttu enää joidenkin juhliin. Koska oletus ihmisillä oli, että ette te kuitenkaan pääse, kun teillä on se vauva. Voi olla tottakin, mutta jestas nyt ihmiset, antakaa vanhempien itse tehdä se päätös. Ymmärtäisin, että jos toistuvasti kieltäytyy kutsusta, ei jaksa enää kutsua, mutta sellaisestakaan tilanteesta ei ollut kyse. 

Ylipäätään vauvan saanti vaikutti vähän yllättävästi kaverisuhteisiin. Äitikavereita on tullut paljon ihan uusia ja jotkut vanhat kaverit ovat lähentyneet tärkeiksi ystäviksi – toisaalta myös erään pitkäaikaisen ystävän kanssa viilenivät välit täysin ja hän sanoikin, että häntä eivät oikein nuo vauva-hommat kiinnosta. Useimmiten ystäviä nähdessä vauva on ollut mukana ja toisia se ei haittaa ja toisille taas tilanne tuntuu olevan vieraampi. 

Imettäminen

Vaikka olenkin todella onnellinen, että meillä imetys onnistui – ja onnistuu kerran päivässä edelleen – on se silti aivan älyttömän raskasta. Raskauden ajaksi jo on ”luovuttanut” kroppansa myös toisen ihmisen käyttöön ja sen jälkeenkin se jatkuu. Imetys vaikuttaa edelleen siihen mitä voi syödä ja juoda, vaikka ei itselläni yhtä kokonaisvaltaisesti kuin raskaus (verrattuna esimerkiksi äitikavereihin, jotka ovat joutuneet jättämään vaikka kaikki maitotuotteet tai tietyt viljat tai muut allergisoivat pois myös omasta ruokavaliostaan). 

Imetyksessä raskainta oli kuitenkin se, kuinka vahvasti se sitoi minut vauvaan. Meillä ei neiti suostunut juomaan pullosta oikeastaan missään kohtaa, joten viimeiset 12,5 kuukautta elämästäni olen joka päivä, jokaisen menoni ja jokaisen tekemiseni joutunut miettimään sen kautta, että miten lapsi tulee ruokittua. Tiheiden imujen aikaan tuntui, että vuorokauden ympäri oli tissit tiskissä ja ei tehnyt oikeastaan mitään muuta. Lapsi sylissä on esimerkiksi todella vaikea tehdä edes voileipää – oletko koskaan yrittänyt höylätä juustoa yhdellä kädellä? Tai oletko yrittänyt käydä vessassa niin, että joku makaa käsivarsillasi? Imettävä äiti todennäköisesti on. 

Lisäksi imetys totta kai vaikuttaa kroppaan. Aluksi meitsillekin pamahti sellaiset daisarit, että en saanut niitä tungettua yhtään mihinkään. Tässä kuukausien kuluessa ne on sitten pikkuhiljaa kutistunut aika olemattomiin, samalla kun imetys muutenkin tuntuu imeneen kaiken ylimääräisen kropastani – en koskaan ole ollut näin rimppakinttu kuin nyt!

Imetys vaikuttaa myös vahvasti siihen mitä voi pukea päälle. Itse ainakin olen koko imetystaipaleen ajan joutunut miettimään, että miten missäkin vaatteessa saa boobsit esille mahdollisimman helposti ja mielellään toisaalta huomaamattomasti. Niin, ja mitä vaatteita ei halua uhrata mahdollisille pukluille tai maitotulville. Imetyksen lopettamisessa odotankin kovasti myös sitä, että saan pukeutua juuri niinkuin haluan.

Tässä imetys asiassakin ihmisten suhtautuminen satutti. Kuulumisiani kysyttäessä joku saattoi kysyä lähinnä, että mites maitobaareilu sujuu. Jälleen, kun muutenkin kipuilee tuossa muuttuneessa elämäntilanteessa, tuntuu todella pahalta, että jonkun silmissä olet ilmeisesti vain pelkkä maitoautomaatti. Eikä kysyjä sitä todennäköisesti mitenkään pahalla tarkoittanut, mutta silloin, kun oikeasti välillä tuntui, että itsellä ei olisi ilman tissejä mitään arvoa tässä maailmassa, se sattui ja sai vetäytymään kuoreen. Nyt kyselyt taas ovat vaihtuneet ”ai vieläkö imetät?” -ihmettelyyn tai sitten taas toisaalta ”ai etkö aio imettää siihen kahteen vuoteen asti? Se on WHO:n suositus” -suhtautujiin.

Lisäksi imetykseen liittyvät paineet: onnistuuko se, mitä jos ei onnistu? Sotkisiko korvikkeen satunnainen käyttö koko paletin? Riittääkö maito, tuleeko sitä liikaa? Missä saa imettää rauhassa, missä saa imettää ylipäätään? Mitä, jos lapsi ei yhtäkkiä julkisella paikalla suostukaan syömään rinnasta? Mitä jos imetys kestääkin taas kuusi tuntia putkeen? 

Myös imetys on ihan jokaisen äidin oma asia. 

 

 

Yöt

Imetyksestä onkin hyvä jatkaa yksinäisiin öihin. Varsinkin alkuun huomasin, että iltaisin olo alkoi tuntua raskaalta ja jotenkin ahdisti. Koskaan ei voinut tietää millainen seuraava yö olisi ja kuinka monta tuntia joutuukaan taas valvomaan ja/tai imettämään. Meillä neiti valvoi aluksi öisin usein kahden tunnin pätkiä, jolloin yksin pidin sylissä, silittelin ja ruokin. Tuntui, että koko muu maailma on nukkumassa ja olemme vauvan kanssa ainoina hereillä. Teki mieli herättää mies seuraksi, mutta toisaalta hän kävi töissä ja opiskeli, joten pakkohan hänen oli saada nukkua. Eikä hän toisaalta olisi vauvaa voinut ruokkia kuitenkaan. Kuljin hiljaa makuuhuoneessa kapaloitu nyytti sylissäni ja hyräilin. Pimeässä pienet silmät tuijottivat tarkkaavaisina, vailla pienintäkään aikomusta nukkua. Välillä purskahdin itkuun, kun juuri sänkyynsä unessa siirretty vauva heräsikin taas uudestaan ennen kuin ehdin saada omaa päätäni takaisin tyynyyn. 

Varsinkin alkuun yöt pelottivat myös siksi, että mielessä pyöri pelko kätkytkuolemasta. Pelkäsin kuollakseni, että en yöllä herääkkään itkuun ja aamulla löydän pienen kylmän nyytin sängystä. Jo alkuun ostimme tämän takia kätkyt-hälyttimen. Vaikka hinta oli suolainen 150 euroa, koin sen silti pelastaneen vauvavuoteni ensimmäiset puoli vuotta. Pimeässä vilkkunut hengityksestä kertova vihreä valo tyynnytti tämän äidin aina, kun yöllä hätkähdin hereille hiljaisuuteen. 

Ja totta kai, ylipäätään se, että et koskaan saa nukkua niin pitkään, niin keskeytyksettömästi kuin haluaisit. Jatkuva univelka painoi ja välillä saattoi vetää mielen todella alas. Valvottamistahan käytetään ihan kidutuskeinona, enkä ihmettele yhtään, että miksi. Oli myös raastavaa, kun ei yhtään tiennyt kuinka kauan joutuu nukkumaan pätkissä. Ylipäätään asioita olisi helpompi kestää, jos tietäisi, että tätä vaihetta kestää vaikka viisi kuukautta. Se, että huonot yöt voivat jatkua parikin vuotta, tuntui kamalalta ajatukselta. Ja meillä oli vieläpä hyvin nukkuva lapsi (jotain vaiheita nyt lukuunottamatta)!

Ennustamattomuus ja ajanhallinta

Vauvan myötä elämään todellakin tulee ”pari pikku muuttujaa” asioita hoitaessa. Vauva nukkuu melko varmasti maratonpäikkäreitä juuri silloin, kun olit suunnitellut lähteväsi jonnekin, ja todennäköisesti ei nuku lainkaan silloin, kun olit ajatellut päiväunien aikana tehdä jotain. Autoon on myös hyvä nukahtaa juuri ennen määränpäähän saapumista. Tai vaikka täyttää vaippa juuri, kun kurvaat ruokakaupan parkkipaikalle. 

Olen aina inhonnut myöhässä olemista ja nyt se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Lapsi konttaa karkuun, kun yrität pukea töppösiä jalkoihin tai heittäytyy löysäksi spagetiksi sylissäsi, kun yrität tuupata pipoa päähän. Tai juuri kun, olet nostamassa häntä rattaisiin, alkaa pieni naama punehtua pinnistämisestä. 

Erityisesti vauvavuoden alkuun oli todella saavutus, jos pääsin ulos asunnosta ennen iltapäivää. Iidan matkassa blogissa olikin asia todella hyvin kuvattuna täällä. Miten voi olla koko ajan kiire, kun vauva ei oikeastaan tee mitään? Onneksi tämä helpottui ajan myötä, mutta alkuun olin ihan pyörällä päästäni asian suhteen.

Ylipäätään, vauvan saamisen jälkeen teet oikeastaan kaiken toisen ehdoilla. 

 

 

Äitiys”loma”

Äitiysloma nimitys on aikalailla vitsi. Vaikka on äitiyslomalla, ei todellakaan ole lomalla, vaikka somessa olevista leivon-piirakoita-poimin-kukkia-kohta-seitsemän-kääpiötä-saapuu -hommista voisi niin ajatella. Vauvan hoito 24/7 on työtä. Vaikka vauva nukkuu päiväunia, niin silloinkin on useimmiten astit ylivirittyneenä kuuntelemassa, että milloin se herää. Et koskaan tiedä kuinka pitkä ”tauko” sinulla on omaa aikaa, joten täysi totaalirentoutuminen on haastavaa. Ja toisaalta silloinkin pitäisi oikeastaan hoitaa kotia, tehdä ruokaa tai yrittää vaikka ehtiä nyppimään kulmakarvat, jotka ovat varmaan unohtaneet pinsettien olemassaolon. 

 

 

Kilpailu

Vanhempien, huom. ei vain äitien!, välillä on välillä ihan typerää kilpailuasetelmaa. Ei onneksi kaikilla, mutta joillain. Joko kilpaillaan siitä, kenen lapsi osaa eniten tai sitten vaihtoehtoisesti siitä kenellä on kaikista rankinta ja p*skinta. ”Meidän Tittahilppa muuten kävelee jo yhdellä kädellä, mutta hitto nukutaan kyllä varmaan vaan viisi minuuttia viikossa”, jepjep, kiva teille. 

Pelko

Vauvan saannin jälkeen elämään astuu ihan uudella tavalla pelko ja esimerkiksi maailman tilanne kiinnostaa entistäkin enemmän. Millaiseen maailmaan tuo meidän pieni on oikein tullut ja mitä me voimme tehdä, että se maailma olisi mahdollisimman hyvä paikka? Ilmastoraportti aiheutti täällä tukehtumisen tunteita ylipäätään, mutta myös siksi, että lapseemme asia tulee vaikuttamaan vielä enemmän.

Mutta ennen kaikkea päässä pyörii pelko siitä, että toiselle tapahtuisi jotain. Kukaan ei koskaan ole ollut yhtä tärkeä ja rakas, kun tuo pieni nyytti. Ajatus lapsen menettämisestä saa aina kyyneleet silmiini. En pysty yhtään lukemaan mitään tähän aihepiiriin liittyvää. Lapsen sairastuminen, vahingoittuminen, kuolema.. maailman kamalimpia asioita.

Eiköhän se ole aika hyvä lopetus tälle jutulle. Vauva tuo mukanaan monenlaisia asioita, mutta kaikesta huolimatta, kamalin asia olisi hänen menettämisensä. 

 

Omasta ajasta, erilaisista vaiheista ynnä muista olen kirjoittanut niin paljon muutenkin, että jätän ne nyt tästä sen enempää vuodattamatta kuten myös jatkuvan sotkun ja mahdolliset rikkoutuneet esineet. 

 

 

Mites muilla? Kuulostaako tutulta vai oletko kokenut nämä asiat ihan eri tavalla? Kommentoi alle, laita sähköpostia tai vaikka viestiä instagrammissa @koivunoksaankorkealle !

Ps. koira voisi kirjoittaa aiheesta ihan oman postauksen:

 

pps. kuvat instastoryn kätköistä – piti itseasiassa täälläkin oikeasti kaivaa, että löytyi somesta mitään vähänkään negatiivista viime vuodelta.