yksitoista kuukautta

Huh, niin tässä vaan kävi, että viimeinen ”vauvakuukausi” starttaa nyt, pikkuneiti nimittäin tänään 11 kuukautta! 

Kuten joka kuukausi, aikalailla ristiriitaiset fiilikset. Suunnittelen täyttä päätä (tai no, lähinnä kuolaan pinterestistä) ensimmäisten synttäreiden teemaa, koristeita ynnä muuta, mutta siitä huolimatta jotenkin ei sitä vain tajua, että kohta on vuosi siitä joulukuisesta päivästä, kun synnärille lähdettiin ”nopeesti ny vaa kattoo, että kaikki on kunnossa”. 

Meidän hulberttiinamme 11 kuukautta: 

Rakastaa karkuun menemistä, oven takaa kurkkimista ja erilaisia hurrrjia leikkejä. 

On edelleen super reipas syömäri ja ahmisi klementtiinejä sekä kananmunia loputtomasti. 

Tosin, jos ei pidä jostain ruoasta niin irvistää ja sen jälkeen hi i i i t a a s t i valuttaa sen leukaansa pitkin ulos suustaan – tapa, joka ärsyttää äitiä mielettömästi.

Liikkuu pääosin konttaamalla, ryömiminen alkanut jäädä vähemmälle.

Osaa jo yleensä laskeutua hallitusti seisomasta alas, eikä enää paiskaudu holtittomasti taaksepäin. Toisaalta, välillä tuntuu unohtavan tämän taidon ja sitten huudetaan äitiä apuuuuuun.

Seisoo ja kävelee tukea vasten. Hihittää kovasti, jos äiti testailee tuetta seisomista. Kävelykärryn kanssa painaa menemään jo itsenäisesti. Hämmennykseni oli sanoinkuvaamaton, kun tiskikonetta täyttäessäni pikkuinen oli täydessä hiljaisuudessa (no töpsötyksen kera tietenkin) kontannut kävelykärryn luo, noussut sitä vasten seisomaan ja käveli sitten muina naisina kärryn kanssa huoneen poikki! 

Isän ja koiran lisäksi osaa kysyttäessä näyttää missä esimerkiksi lamppu, mummi ja ukki ovat. 

Seuraa hiekkakakkujen tekoprosessia, osallistuu tosin lähinnä hiekan syömisen muodossa. Liukumäki naurattaa, keinussa haluaisi kovat vauhdit. 

Koiran haukkuessa vauva huutelee mukana ”väh väh”.

”Äiti” on jäänyt harmikseni pois ’sanavarastosta’, lähinnä hokee tavuja ma, mä, na ja pa. 

Nauraa, jos äiti näyttää vihaiselta.

Kärsii kuitenkin myös todella vahvasta äiti-on-maailman-napa -vaiheesta. Erityisesti iltaisin kukaan muu ei tunnu kelpaavan; isän syli itkettää, lattialla olo itkettää ja äidin vessaan meneminen on maailmanloppu.

Ei huijaannu enää sillä, että jonkun kielletyn tavaran piilottaa > jos näkee edes sen mihin päin tavara piilotettiin, yrittää hakea sen. 

Ja ehkä mun lempparit: tulee luokse, kiipeää syliin ja antaa pusun pyydettäessä (ja usein pyytämättäkin) <3