Kotirouvan kaksoiselämä

Koska kaikki ovat tietysti kiemurrelleet malttamattomina koneidensa äärellä koko marraskuun odotellen uusia Kotirouvamaisia postauksia, tunnen velvollisuudekseni selitellä yhä verkkaisemmaksi käyvää kirjoitustahtiani. Syy mainitaankin jo otsikossa, mutta ennen kuin pääsemme varsinaiseen selitykseen, miksipä emme käyttäisi miellyttävää hetkosta analysoiden tekosyitä.

Ensimmäinen tekosyy piilee tietenkin siinä jo aiemmin mainitussa surullisessa faktassa, että lapsukaisemme ei enää nuku päiväunia. Ai ai, kylläpä nappula onkin jo kasvanut! Muistan vielä kuin eilisen päivän viime syksyn, jolloin aloittelin blogin pitämistä ja lapsonen nukkui säännölliset parin tunnin päiväunet… (Jotta välttäisimme perinteisen aika kultaa muistot -efektin, tehdään pikainen tarkistus vauvakirjasta: eli siis nukkui ehkä puoli tuntia, jos nukkui. Siis sen jälkeen, kun olin työnnellyt rattaita tunnin kaatosateessa saadakseni pienokaisen nukahtamaan ja kantanut sitten kommandon elkein kääpiön täysissä pukeissa sängylle koisimaan… Mainitsinko jo, että olen erittäin hyvä paitsi kantamaan tajuttomia ihmisiä täysin äänettömästi, myös keittämään kahvia totaalisessa hiljaisuudessa. Ehkä minun pitäisi ilmoittautua johonkin agenttikisaan.)

Niinpä niin, lapsi on pieni niin vähän aikaa ja täyttää pian kolme. Tässä tekosyy numero kaksi: lapsen kasvaessa (ja aloitettua kerhon) kotirouvan elämä on pikku hiljaa muuttunut niin leppoisaksi, että huumorin mustuudesta tummunut sarkasmihampaani on pikkuhiljaa putoamassa kokonaan pois. On siis virallisesti aika kultaisen nostalgisoinnin! Myönnettäköön tässä yhteydessä, että nostalgisointi värittää muutenkin suurinta osaa meikäläisen elämästä. Nimittäin heti kun jostakin asiasta on päässyt, sitä yhtäkkiä alkaakin kaivata kiihkeämmin kuin kolmion muotoista trippipurkkia 80-luvulta. Oli kyse sitten sinkkuajasta, vauva-ajasta, pikkulapsiajasta, työpaikasta… Se alkaa jo ysiluokalla: ensin sitä odottaa kieli pitkällä, että aamukammasta piikit vähenevät ja hikinen peruskoulu päättyy. Ja sitten viimeisenä päivänä sitä ollaankin yhtäkkiä ihan että voi ei, mä en kestä, mulla tulee niin ikävä teitä!!! Muistamatta, että ei sitä naapuripulpetin finninaamaa näiden yhdeksän aiemman kesäloman aikana kyllä ikävöinyt sekuntiakaan.

Itse asiassa, jätetään nostalgisointi sikseen. Ryhtyessäni kotirouvaksi ajattelin ottaa kaiken irti lapsen pikkulapsiajasta, niin ettei tartte sitten vanhana katua. Ja nyt olen sen sitten totisesti tehnyt, omistautunut lapselle ja kodille koko uhkean kotirouvamaisuuteni voimalla (huom. ”uhkea” on tässä tapauksessa valitettavasti enää pelkkä kielikuva). Loppuajan voinkin sitten luukuttaa hyvällä omalla tunnolla muumipiirrettyjä.

Ja sitten se varsinainen syy blogin vaimenemiseen: salaa teiltä kaikilta olen aloittanut kaksoiselämän. Ei, en valtion salaisena agenttina, vaikka lahjani siihen viittaavatkin. Vaan blogistina! Niinpä, olen kaikessa hiljaisuudessa aloittanut toisen blogin kirjoittamisen. Tämä ”toinen blogi” on huomattavan kuivakka ja henkevyydessään suorastaan haukotuttava. Käykää toki katsomassa: sen nimi on Taiteilijaelämää.

Tietenkin myös Kokemattoman Kotirouvan blogi kukoistaa edelleen aina silloin, kun tilanne vaatii kotirouvamaista asennetta (tai jos Kassaherra palaa Alepaan). Epäilen, että jouluvalmistelut saattavat olla tällainen tilanne… Mutta pliis, ei puhuta vielä siitä!