Ruotsinlaivalla Tukholmaan

Tajusin tässä hiljakkoin, että yksi lähiöelämän kiistaton kulmakivi on jäänyt uupumaan Kotirouvan elämästä. Nimittäin ruotsinlaivalla käynti! Lienette nimittäin samaa mieltä siitä, että jokaisen itseäänkunnioitavan lähiötaviksen on syytä viettää vähintään yksi loma vuodessa täydentäen baarikaappinsa valikoimaa tax freessa (mieluiten tietysti Tallinnan pororisteilyllä, mutta hätätilassa Tukholmakin käy). Ilokseni voin ilmoittaa, että nyt tämä puute on korjattu! Viiden euron bonusristeily kuuden neliön hytissä kolmen aikuisen ja kahden lapsen voimin ei tosin ole varsinainen lepoloma. Siihen onkin syytä varustautua seikkailumielellä. Näin teimme, kun LauraEm:in ja siskosryhmämme (anonyymin) kolmannen jäsenen kanssa suuntasimme kahdet äärimmilleen lastatut rattaat kohti Skattan terminaalia.

Pääsimme jo kotimaan kamaralla eksoottisen pulmatilanteen eteen, kun joulukadun avajaiset sekoittivat hyvin suunnitellun ratikkareittimme. Näppärästi kuitenkin ryysäsimme japanilaisturistit tieltämme ja mahduimme siihen viimeiseen nelosratikkaan, jolla vielä ehdimme terminaaliin ennen lähtöselvityksen sulkeutumista. Onnistumisen huuma valtasi meidät siis heti alkumetreillä! Ja parempaa oli tulossa. Seuraavan onnistumiskokemuksen saimme, kun hytin ovi meni vielä kiinni vaikka sisällä oli viisi ihmistä, kahdet rattaat, kahdeksan laukkua ja matkasänky. JES! Tyytyväisinä siirryimme matkan seuraavaan vaiheeseen, eli pelastussuunnitelman tekoon. (Lienenkin jossain postauksessa jo maininnut siitä, että turvallisuushakuisuus hieman lisääntyy äidiksitulon jälkeen.) Kun pelastusliivienjakelupisteet oli tarkastettu, soimme itsellemme lepohetken a la cartessa. Nähtyään seurueen koostuvan puolittain alle kolmivuotiaista jäsenistä, tarjoilija ystävällisesti ohjasi meidät kauimmaiseen nurkkapöytään jotta ”saisimme olla rauhassa”. Kuinka huomaavaista! Ilta sujuikin sitten viiden hengen hyttibileissä. Seurueen nuorimmainen jäsen biletti erityisen huolella läpi yön, kunnes lopulta sammui otettuaan kaiken irti matkasängyn mahdollisuuksista.

Virkeinä saavuimme Tukholmaan. Nautin täysin rinnoin esitellessäni Tukholman ihmeitä kolmivuotiaalleni, samalla kun LauraEm. yritti tunnin ajan saada kitisevän yksivuotiaan nukahtamaan. (Olinkin jo ehtinyt unohtaa, kuinka mukavaa leikki-ikäisen kanssa on vauvaan verrattuna!) Yhteen kauppaankin pääsimme sisälle rattaiden kanssa. Se oli yllättäen lelukauppa. Ruotsalaiset lelut olivat tosi hienoja, mutta ostimme silti vain yhden Pikku Myyn (kunniallinen lähiöihminen suosii suomalaista). Sitten seurasikin matkan kohokohta: Kulturhuset, jonka valitsimme matkakohteeksi erään kiinnostavan näyttelyn vuoksi. No ei vaan, menimme sinne, koska se oli keskustan ainoa paikka missä lapset saivat kirmata vapaana sisätiloissa. Ja siellä sai myös ruokaa. JES! Perinteinen ruotsalainen quesadilla oli todella maukasta.

Kulturhusetissa kohtasimme myös aidon paikallisen. Lapset yhdistävät yli rajojen! Tosin tässä tapauksessa kielimuuria ei ollut, sillä teeskentelimme sujuvia ruotsin taitajia vanhojen kunnon Nya Vindar -oppien pohjalta. Paikallinen kysyi myös lapsukaiselta, puhuuko tämä ruotsia ja mikä hänen nimensä on. ”Nej, hon talar inte svenska”, sanoi lapsukaisen täti samaan aikaan kun polven korkeudelta kuului: JAG HETER ****! (nimi muutettu.) Synnynnäisen kielineron äitinä ajattelin nyt mainita tämän tässä blogissani ihan näin sivumennen. Tosin aviomies tunnusti myöhemmin pitäneensä lapselle pientä kielikylpyä ennen matkaa. (Onnekasta, että lapsi oppi juuri tuon lauseen, eikä esim. fy fan – tyyppistä lausahdusta.)

Paluumatkalla koitti sitten matkan varsinainen kohokohta, eli tax free käynti. Hamstrasin kilon suklaata ja paljon kovia karkkeja, joista en pidä, mutta joita ostin nostalgiasyistä. Kassit kilisten suuntasimme lopuksi pallomereen. Tosin sinne oli ikää vain seurueen vajaa kolmivuotiaalla jäsenellä. Illan hyttibileet sujuivat siinä mielessä hienosti, että nuorimmat jäsenet sammuivat ensimmäisinä ja aikuisjäsenet saattoivat vuorotellen käydä ihailemassa laivan huumaavaa iltaelämää. Riehaannuimme hetkeksi hedelmäpelin ääressä ja palasimme sitten hyttiin.

Aamulla posotimme tyyriisti tilataksilla kotiin. Borta bra men hemma best!

 

 

 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Matkat

Itsekästä menoa

Meillä ihmisillä on melko vahva taipumus syytellä toisiamme. Ja itseämme (etenkin naisilla). Yleisesti vanhemmuuteen tai lapsettomuuteen liitetty syytös on syytös ”itsekkyydestä”. Tällä syytöksellä voi kätevästi teilata aina haluamansa henkilön, joko lapsia haluavan tai ei-haluavan. Sillä voi myös aina tarpeen vaatiessa masentaa itsensä täydellisesti, teki sitten niin tai näin.

Tahtoisin nyt tässä kertoa teille kaikille pari faktaa näistä (itse)syytöksistä.

1. Et ole itsekäs, jos et halua omia lapsia. Tämä syytös on aina ihmetyttänyt minua. Itsekäs ketä kohtaan? Ei ainakaan lasta kohtaan, sillä syntymätöntä ihmistä ei taatusti haittaa, että hän ei pääse osallistumaan tähän hulluun maailmanmenoon. Häntä kun ei ole olemassa. Ja jos ei ole olemassa, on aika vaikea harmitella että ”onpas tuo nainen itsekäs kun ei synnytä minua”. Itsekäs lapsia haluavaa puolisoa kohtaan? Niin, silloin sinulla on valitettavasti väärä puoliso. Itsekäs isänmaata kohtaan, kun ei tuota uusia kansalaisia? No, tämä oli vitsi. Tässä väestöräjähdyksen ja pakolaistulvien maailmassa kun emme todellakaan tarvitse tänne enää yhtään lisää ihmisiä (paitsi jos satut olemaan suomalaisen rotupuhtauden kannattaja). Ihmisenä voi kasvaa muutenkin kuin lasten kautta.

2. Et ole itsekäs, jos haluat omia lapsia. On totta, että elämä ei välttämättä ole lahja, että ihmisiä on jo liikaa, ja että moni haluaa lapsen vain täydentämään omaa elämäänsä ja tuomaan siihen sisältöä. Lisääntyminen on kuitenkin monille meistä sen verran vahva biologinen perustarve, että sitä vastaan on ”järkiargumentein” turha taistella. Ja silloin on vain parasta uskoa, että elämä on lahja – ja antaa mennä. Niin monta kertaa, kuin siltä tuntuu ja rahkeet riittävät.

3. Et ole itsekäs, jos kerran synnytettyäsi haluat uuden raskauden sijaan mieluummin sijaisvanhemmaksi tai adoptiolapsen ulkomailta. Sitäkin olen kuullut, että mies haluaisi mieluummin biologisia lapsia, ja vihjailee naisen olevan aika itsekäs, kun ei halua panna itseään likoon uudelleen. Kun taas aviomiehen syy haluta mieluummin biologinen lapsi on se, että hänen ei itsensä tarvitsisi taaskaan laittaa asian hyväksi tikkua ristiin (toisin kuin adoptioprosessissa). Ja tällöin voikin kysyä, että kukakohan tässä olikaan se itsekäs osapuoli.

Adoptiossa tosin kannattaa miettiä, päätyykö kuitenkin vain kasvattamaan adoptiojonoja kokonaan lapsettomien parien edellä (joskin hylättyjä lapsia valitettavati riittää loputtomasti). Mutta jos uuden ihmisen synnyttämisen sijaan panee kaiken sen energian jonkun toisen lapsen auttamiseen sijaisvanhempana – siitä huolimatta, että ei saa koskaan lasta omakseen – ollaan mielestäni jo aika kaukana itsekkyydestä. Tosin tällöin jokainen kunnon syyllistyjä-äiti tietenkin alkaa miettiä, että teenkö tätä nyt vain itsekkäästi saadakseni tuntea tekeväni jotain hyvää ja olevani hyvä ihminen. Mutta sitten jääkin enää vain yksi kysymys: SO WHAT?

Suhteet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään