Yksinolo on minulle seurausta parisuhteen päättymisestä, se oli erään kasvun kaari joka tuli kokonaiseksi eron myötä. Siinä piili minulle todella tärkeät lahjat, rajanvedon lahja, irtipäästämisen lahja ja tuomitsemattomuuden lahja, pyyteettömyyden lahja sekä läsnäolevan tarkkailun lahja. Vasta erotilanteeseen pyrkiminen toi nämä lahjat minulle todella tietoisuuteni käyttöön, konkreettisesti. Yhteinen kasvuprosessi ei loppunut eron jälkeen kuin seinään vaan jatkui vielä ja vakiinnutti näiden lahjojen aseman arjessani sekä toi ymmärryksen siitä että voin osata parhaimmillani käyttää näitä lahjojani ja nauttia niistä ja pahimmillani unohtaa niiden olemassaolon ja että molemmat tilat ovat ok. Ei tarvitse koko ajan olla jyvällä ja kartalla ja tästä syystä sain vielä taaksepäin astumisen lahjan että voi ottaa etäisyyttä asioihin ja palata niihin kun on itse selvillä mitä ko. asia minulle merkitsee, millaisia ajatuksia ja tunteita se herättää ja haluanko tätä lisää elämään vai vedänkö rajan, jonka yli ei tulla.
Yksinolo minulle on ollut oman itseni vahvistamista ja löytämistä uudelleen. Minulla on tendenssi hukata itseni, kannatella muita itseni sijaan. On ollut tässä ajassa tärkeää kokea että kannatteleekin itse itseään että kykenee siihen ja muutaman hienon peilin avulla ymmärtänyt myös senkin kuinka tuhoisaa on ottaa vastuuta toisesta neuvottelematta, kannatella pyytämättä, kuinka siten pienentää toista ja korottaa itseään ja siten luo epätasapainoa suhteeseen, tätä en nähnyt suhteessa ollessani nämä asiat olivat liian lähellä, iholla.
Yksinolostani käsin kohdatessani muita on ollut hykerryttävän kivuliasta koetella omaa kykyä asettaa rajoja ja tietää mitä itse haluaa ja kantaa valintojensa seuraukset tukeutumatta toiseen. Juuri nyt koen että siinä seison ikäänkuin kirkkaassa valokeilassa jolta en voi piiloutua, ei tukea, eikä lohdutusta, ei kannustusta, vain minä itse kysymässä itseltäni kerta toisensa jälkeen, vieläkö kestän, vieäkö uskallan ja kykenen.
Olen kokenut ajoittain kaipuuta parisuhteen turvallisuuteen (?) minkä tiedän jo aivan absurdiksi ajatukseksi että automaattisesti merkitsisi turvaa. Olen kokenut että se voi olla tiedottomuuden turvaa jossa voin vetäytyä statukseni taakse ja antaa osan itsestäni uinua, toisaalta uskon että parhaimmillaan se on siellä olemassa, mahdollisuus, hyväksyntä, laajeneminen, tilan pitäminen toiselle, syvällinen jakaminen, kasvu.
Koska olen yksin koen että se on jatkuvaa tasapainottelua suhteessa toisiin ja kohtaamisiin, jos päästän irti ja antaudun, tunnustelen vieläkin sitä toista ottaako vastaan ja hyväksyy, entä jos jään kiinni siihen toiseen tai toinen jää kiinni minuun, sitten on taas kaytävä läpi kaikki hyväksytyksi tai hylätyksi tulemisen teemat, riippuvuuden ja riippumattomuuden teemat ja rajat. Päädyn oman häpeäni ja tarvitsevuuteni äärelle, että häpeän tarvitsevuuttani, häpeän rakkauden kaipuutani. Ymmärrän että sillä on juurensa syvällä, kuin vuosituhantiset lonkerot jotka pitävät paikoillaan ja hyydyttävät, imevät ravintonsa vanhoista haavoistani.
Tässä yksinolossani nyt olen ensimmäistä kertaa kokenut että voin hyväksyä itseni ja rakastaa itseäni, tosin se ei ole pysyvä autonominen tila vaan sekin saa vahvistuksen suhteessa toisiin, toisen kohtaamiseen ja siitä saatuihin impulsseihin. Toisen hyväksyvä katse ja kosketus eheyttää ja luo uutta suhdetta itseen. Sen kautta ymmärrän että minun on itse luotava hyväksyvä katse itseeni kerta toisensa jälkeen kaikesta keskeneräisyydestäni huolimatta.
Olen myös sen äärellä että minusta on kuoriutumassa jotain uutta ja villiä, hurjaa, ekstaattista ikäänkuin piiskaisin itseäni niille rajoille jossa kaikki murtautuu lopulta valoon( point of no return), hetki jossa kaikki minusssa on läsnä, kaiken polariteetti, hyvä-paha, kaunis-ruma, pelko-pelottomuus, voima- heikkous. Hetki joka ylittää kaiken vastustuksen ja johtaa antautumiseen , hetki jossa voin vain sanoa KYLLÄ. Se ei voi syntyä ulkopuolelta, ulkopuolisesta toiveesta tai vaateesta vaan omasta itsestäni käsin, omasta halusta ja sisäisestä palosta.
Toistaiseksi olen kokenut että matkalla sinne, lähestyessäni tuota antautumisen pistettä mieli alkaa joko rationalisoimaan tantrisen harjoitteen muotoa ja oikein tekemistä tai alan kannatella toisen tunteita kysymällä kestääkö tuo toinen jos antaudun todella. Toistaiseksi vastaus on mielessäni EI ja olen kääntynyt tielläni takaisin ajatellen että oma antautumiseni voisi hämmentää, pelottaa tai jopa vahingoittaa toista. Paljastun itselleni että kannattelija on vielä olemassa vaikkakin koko ajan pienempänä kuin eilen.
Tässä kohtaa aavistan että vastaus on rakkaudellisen suhteen ja ilmapiirin luomisessa joka johtaa todelliseen, paljaseen rehelliseen intiimiyteen ja uskallukseen lopulta ilman päämäärää ja odotusta päästää irti tai ehkä nämäkin ovat vain odotuksia ja vaateita, itselleni.
Yksinolo on ollut minulle valinta ja tärkeää aikaa jossa olen saanut eheytyä, ottaa omaa tilaa ja niin valitessani kohdata toisia avata välillemme läsnäolon tilaa ja taas vetäytyä sulattelemaan kokemuksia omaan sisäisyyteeni. Ihan mielettömän ihana tutkimusmatka joka jatkuu.
Lopullista antautumista odotellessa.
