Nyt mä sen blogiotsikon oivailsin… Ja nyt tietenkin te mietitte mikä siinä on niin erikoista. No ei oikeestaan mitään mutta jotainhan siihen on pakko kirjoittaa, eikö vaan? Otsikon mukaan te hyvät lukijat pääsette kurkistamaan meidän kotioven taakse ja tutustua vähän meidän perheeseen. Meidän perhe se vasta erikoinen onkin, tai no vähän erillainen kuin se ns. unelmaperhe. Me ei olla lähellekkään sellanen perhe, eli toisin sanoen meillä ei ole farmariVolvoa, kultaistanoutajaa eikä omakotitaloa. Katsokaas meillä on farmari Toyota, kaksi kissaa ja omakotitalo landella perunamaan vieressä. Näin suomenruotsalaisena meillä tietenkin on purjevene, iso huvila Hankoossa ja tili täynnä euroja, tai ainakin sellaisesta saa unelmoida. Sen lisäksi meillä on vielä sellainen erillaisuus joka ei ole yhtä hauska ja hulppea… Me, minä ja minun aviomies, olemme vanhempia kahdelle ihanalle tyttärelle joista vain yksi on elossa. Me ollaan vähän toisenlainen perhe, mutta yhtä rakauden täyteinen ja täydellinen kuin kaikki muutkin perheet.

Voisi melkein sanoa että meidän perheessä asiat yleensä on aika nurinpäin. Itse olen kotoisin pienestä kaupungista, Loviisasta, josta minulla oli nuorena järjettömän kova kiire pois. Olisin muuttanut melkein minne vaan, mutta niitä hylättyjen listalla olevia kaupunkejakin löytyi. Yksi niistä oli Sipoo. Sipooseen en ikipäivänä aikonut muutta saatika seurustella sipoolaisen miehen kanssa. Maaseudulla ”böndeily” ei tullut kuuloonkaan, traktoreista puhumattakaan. (huom. Loviisa on yhtä maaseudulla) Nuoruuden humalatilassa, Loviisan ainoassa yökerhossa, tapasin kuitenkin hyvin humalaisen miehen Sipoosta. Tämä ilta varmisti ainakin sen, itseäni lainaten, ”en koskisi edes pitkällä tikulla”, tarkoittaen tietenkin tätä kyseistä miestä. Ihmeiden aika ei kuitenkaan ollut ohi ja tuo tikku olikin ihmeen lyhyt. Kyllä, tämä mies on minun rakas aviomieheni. Mies joka ei missään nimessä anna itsensä sekoittua Loviisalaisiin muutakuin työnmerkeissä. Pakko myöntää että lähtökohdat suhteessa oli surkeat, hauskalla tavalla. Voin joskus kertoa meidän hyvin romanttisesta (huomaa sarkasmi) ensitapaamisesta, voin taata teille hyvät naurut tai trauman.

Nyt meidän perheeseen kuuluu meidän kaksi kissaa, Nasse ja Nisse (kiitos mahtavan mielikuvituksen). Nisse tuli meille 2016 vuoden alussa ja tarjosi meille kaikkea muuta kuin läheisyyttä ja rapsutushetkiä. Kauhea huutaminen alkoi heti autossa ja loppui… kun me muutettiin maalle. Nasse hankittiin kaveriksi heinäkuun alussa. Ihana maatiaiskissa joka ei anna toisille rauhaa,IKINÄ. Good job, mom and dad!

Leppoisa yhteiselämä loppui päivänä jolloin masussa kasvavalle tytöllemme todettiin puuttuva vasenpuoli sydämmestä. HLHS, eli Hypoplastic Left Heart Syndrome. Meidän tuurilla ei voinnut tietenkään lievempää sydänvikaa olla… Meille ennustettiin aluksi huonoa, sitten taas hyvää ja lopuksi hyvin huonoa… Raskauden keskeytys ei kuitenkaan meille ollut vaihtoehto. Rakas esikoisemme AIDA syntyi 1.2.2017 Naistenklinikalla! Elämämme yksi onnellisempia hetkiä! Mahtava hoitohenkilökunta hoiti Aidaa 8päivää kunnes jouduimme siirtymään saattohoitoon. Reilu viikko neiti jaksoi kamppailla ja 16.2.2017  Aida todettiin menehtyneen.

Surun ja synkkyyden keskelle tuli valoa. Raskaustesti oli jälleen positiivinen! Meitä odotti kasapäin kokeita, ultakäyntejä ja seurantaa. Onneksi mitään poikkeavaa ei löydetty ja 9.7.2018 syntyi terve pikkusisko Aurora. Saatiin nauttia pitempään isän seurasta vaikka Auroraa vaivasi refluksi. Huudon ja itkun keskellä oli kuitenkin niin kiitollinen ja onnellinen. Pieni tyttö syntyi monimutkaisen tunnevyöryn keskelle. Ja kiitän luojaa, buddhaa ja mitä näitä on, siitä että Aurora saapui perheeseemme juuri sillä hetkellä. Vaikka tunnevyöryt ja monimutkaisuus ei todellakaan ole ohi, annamme kaikkemme tälle perheelle ja lapsillemme.

Tervetuloa nauramaan, itkemään, ihmettelemään ja keskutelemaan meidän elämästä, vanhemmuudesta, lapsista tai ihan vaan kelistä. 

– Terveisin äiti.