Yliopiston sähköpostiin tuli jo toistamiseen varoitus siitä, että opiskelijatunnukseni voimassaolo päättyy sunnuntaina. Sitten se on virallisesti ohi. Opiskelijaelämä.

Mä vihasin opiskelijaelämää, kun sen aloitin. Okei, vihata on aika vahva ilmaisu, mutta pointtini on, että en siis pitänyt siitä. Tämä johtunee pitkälti siitä, että mun elämäntilanteeni muun kuin opiskelun suhteen oli aika huono. Ja muulla elämäntilanteella viittaan tässä parisuhteeseen. Voin todella huonosti, olin yksin, en osallistunut opiskelijarientoihin, koska seurustelin. Seurustelu oli mulle syy olla menemättä. Kavereitakin oli sen pari hassua, koska en oikein tutustunut toisiin luokkakavereihini. Olen aina kokenut olevani jotenkin erilainen kuin muut. Mutta ystävä on kyllä aina löytynyt joka paikasta, ja niitä ystäviä onkin sitten kertynyt. Vaikka miten erilaiseksi oloni koin, niin aina löytyi se yksi, joka jakoi kanssani samaa ajatusmaailmaa.

Ymmärrän nyt, miten vapaata opiskelijana oleminen oli. Vaikka rahaa ei tullut, niin ei sitä oikeastaan tarvinnutkaan. Ei ollut huolta tulevaisuudesta, ei työpaikasta, ei velvollisuuksista. Ainut velvollisuuteni oli päästä kursseista läpi ja saada paperit tutkinnosta. That’s it. Molemmista kahdesta tutkinnosta suoriuduin, joskin ensimmäinen meni aika penkin alle. Jossain vaiheessa motivaatio lopsahti täysin, enkä ollut enää ollenkaan kiinnostunut mistään. Numerot laskivat kuin lehmänhäntä ja opinnäytetyöstäkin sain kakkosen. Ehdin olla työelämässä pari vuotta, kun totesin, että olen aivan väärällä alalla. Hakeuduin uudelle alalle ja vannoin, että nyt hoidan tutkintoni kunnialla. Ja sen totta vie tein! Gradustani tuli arvosanasi M (vastaa erinomaista) ja keskiarvoksi 4,31. Nyt voin olla tyytyväinen suoritukseeni ja unohtaa ensimmäisen kerran ryssimiseni.

Mutta nyt se on ohi. Nyt on astuttava todellisuuteen. Ja se on seuraavanlainen: viihdyn nykyisessä työtehtävässäni, mutta en yrityksessä. Mieluisan työn löytäminen on jo sata jänistä, mutta ongelma on siinä, että firma on ainut laatuaan kaupungissani. Jos haluaisin päästä suunnilleen samoihin työtehtäviin, joutuisin muuttamaan ja jättämään mieheni nykyiseen kaupunkiin ainakin seuraavaksi vuodeksi. Toinen ongelma nykyisessä työssäni on palkka Olen työskennellyt firmassa nyt 8 kuukautta, mutta saan edelleen palkkaa, joka vastaa harjoittelijan tasoa. Palkkausjärjestelmä on suunniteltu siten, että mikäli haluaisin kokoaikaisen normaalipalkkaisen työntekijän verran palkkaa, olisi mun työskenneltävä noin 200 tuntia kuukaudessa. Sanomattakin selvää, että se ei onnistu. Tällä hetkellä palkkani kieppuu tonnin nurkilla. Saan noin 10 € per tehty työtunti käteen. Elän, mutta mitään en saa minnekään säästöön. Joka kuukausi on stressi rahojen riittämisestä.

Ehkä stressaan enemmän nyt sitä oman paikan löytämistä. Sitä, että löydän mukavan työn mukavassa firmassa ja kohtuullisella palkalla. Tuntuu, että opiskeluajan loppuminen sulkee niin monta ovea. Kun ensimmäisen työpaikkansa on valinnut ja sinne päässyt, niin sinne suuntaan ura lähtee. Enkä ole kuitenkaan lainkaan varma, haluanko olla juuri tässä suunnassa alallani. Mitään muuta keinoa ei ole kuin tehdä töitä surkealla palkalla ja toivoa, että jostain vapautuu paikka juuri minua varten. 

Vähän rankka päivä. Ei korvamatoa tänään. En jaksa.