Ikäkriisi se on ensimmäinenkin

Toukokuun 29. Elin kohtuullisen tyytyväisesti omaa pientä elämääni tähän päivään saakka. Joitain merkkejä muutoksesta oli tosin havaittavissa kuukausi sitten, kun täytin 29, mutta tähän en ollut varautunut.

Siinä mä istuin parkkipaikalla hamosessani. Itkin puhelimessa äidilleni, joka oli loukkaantunut siitä, etten ollut kutsunut häntä yliopiston valmistumistilaisuuteen. Tunnustan suoraan, että ei käynyt mielessäni. Oon valmistunut jo yhdestä koulusta ja käynyt koulua 7-vuotiaasta saakka, kuten kaikki muutkin. Kun on käynyt kouluja 22 vuotta ja vetänyt talven aikana itsensä piippuun valmistuakseen ja hoitaakseen työnsä, niin vihoviimeisenä mulla kävi mielessä se, että joku muu kuin mä olisi halunnut myös kuuntelemaan äärimmäisen huonoa englantia sönkkäävien dekaanien puheita. Etenkin, kun mä itsekin mietin, että haluanko edes mennä sinne. Enkä ollut edes tajunnut, että ne ovat ”perhejuhla”. Luulin siellä olevan lähinnä opiskelijoita.

Anyways, siellä sitten istuin, kaverini perheen seurassa. Mietin, että olishan se ollut kiva, jos edes miesystävä olisi paikalle päässyt, mutta mulla ei ollut siellä ketään, ja itseäni sain asiasta syyttää. Kävin hakemassa todistuksen ja hilpaisin sitten mahdollisimman nopeasti takaisin omaan, tyhjään kotiin. Kissa oli taas oksentanut matolle. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Istuin pöydän ääreen, avasin tietokoneen ja tuijotin todistuskansiota. Yliopiston ovet ovat nyt omalta osaltani kiinni. Ei ole enää opiskelija-alennuksia, ei opiskelijan mahdollisuuksia lähteä ulkomaille. Ei enää pitkiä päiviä yliopiston kahvilassa tai juoruilua paskan luennoitsijan tunneilla. Nyt pitäisi oikeasti pärjätä yksin. Ja mitä mulla on? Kissa. Joka sekin muistuttaa bulimikkoa – ahmii ja oksentaa.

Mutta onneksi on ystäviä! Eilen sain puhelimen päähän yhden, joka on elänyt tätä samaa kriisiä jo vuoden verran. Hän vain nauroi ja sanoi, että mä NIIN ymmärrän mistä sä puhut! Vuodatin, miten paperit on nyt kädessä ja pitäis pärjätä nyt sitten elämässä, ja miten mun elämä on mutkalla, parisuhde on mutkalla, työkuviot on mutkalla, raha-asiat on mutkalla ja oma pää se vasta mutkalla onkin. Ainut varma asia on vain oksennuksen jättämä tahra keskellä olkkarin mattoa ja kirpparilta tongitulla pöydällä makaava todistus siitä, että olen opiskellut. Kun aikamme olimme vuoron perään purkautuneet, niin soitin toiselle ystävälleni, joka tuli viettämään kanssani ”valmistujaisia”. Hän oli käynyt nopeasti kaupasta hakemassa edes jonkin pienen valmistujaislahjan, ja istui täällä sitten illalla mun kanssa kolme tuntia juoruamassa miehistä, työstä, kissoista, matkustelusta ja ihan kaikesta. Kiitos, ystävät rakkaat ♥.

Mutta se oli eilen se. Tänään mä olen menossa kuvaamaan kaverille hääpotretit ja kirkkokuvat. Yritän vangita kuvaan sen hetken, jonka itsekin vielä jotain päivänä niin palavasti haluaisin.

Päivän korvamato on Elonkerjuuta. Kaippa tämä jotenkin tähän kolmenkympin kriisiinkin on sovellettavissa?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *