Miehet elämässäni

Sunnuntai. Ulkona tulee puolen tunnin välein sangollinen vettä taivaalta, ja toisen puolen tunnista paistaa aurinko täydeltä taivaalta. Mä oon istunut koko päivän telkkarin edessä, tuijottaen sarjoja ja tyhjentäen jääkaappia. Maailman paras aamupala on muuten banaanilettu. 2 kananmunaa ja 1 banaani tehosekoittimeen, lykätään pannulle, ja valmiille letulle pilkotaan vielä puoliska banaani ja turkkilaista jogurttia. Nnnnam! Toinen suosikkini on smoothie, johon tulee mustikoita, puolukoita, turkkilaista jogurttia ja piimää. Makeuttamaan banaanin puolikas tai makeutusainetta. Lähtee aamu hyvin käyntiin, joskin banaaniletulla pötkii pidemmälle.

Oon tänään miettinyt parisuhdettani. Näin se on nähtävä, että liika yhdessäolo tekee vain hallaa. Ehkä se joillekin sopii, mutta selvästi ei meille. Nyt kun ollaan vietetty viikko eri osoitteissa, on keskusteluyhteys piristynyt. Viestiä tulee ja lähtee pitkin päivää. Edessä on vielä toinen viikko yksin kotona olemista, jonka jälkeen ollaan saman katon alla hurjat kaksi päivää, ja sitten mä lähden vuorostani työreissuun loppuviikoksi. Eli nyt ensimmäisen viikon jälkeen tuntuu, että olo on ihanan rentoutunut ja virkistynyt. Katsotaan, mikä on olo ensi viikolla tähän aikaan. Ikävä ei ole ehtinyt vielä tulla, mutta veikkaan, että ensi viikolla sekin tulee.

Mun miessuhteeni on olleet tähän mennessä surkeita virityksiä. Se ei ole mikään salaisuus. Äitinikin sanoi kerran ystävälleni, että mulla ei ole miesten kanssa sitten minkäänlaista tuuria, mutta ystävien kanssa sitäkin enemmän. Hän oli niin oikeassa. Ja ehkä sen vuoksi mulla on kerrankin suhde, joka tuntuu toimivan? Mä olen kerrankin suhteessa ihmisen kanssa, jonka koin alusta asti ystäväksi. Hengenheimolaiseksi. Vasta myöhemmin aloin ihastua mieheen. Tähän mennessä mun suhteet on aina lähteneet liikkeelle treffeiltä (lukuunottamatta sitä aivan ensimmäistä, joka alkoi lukiossa), eli siitä lähtökohdasta, että ollaan kiinnostuneita toinen toisesta. Ja päättyneet yksi toisensa jälkeen huonosti, pahimmillaan omaan romahdukseeni, kun en kyennyt enää antamaan anteeksi ja unohtamaan kaikkea pahaa. Ensimmäistä kertaa mä olen suhteessa ystäväni kanssa. Ystävän kanssa suhteessa olemisessa on oma paha kaikunsa. Yleensähän ihmiset eroavat siinä vaiheessa, kun ovat enemmän kavereita kuin puolisoita. Mutta nyt en puhu sellaisesta ystävyydestä. Tarkoitan nyt sielunkumppanuutta. Se on ollut hukkuneena kiireiden alle viimeiset kuukaudet, mutta nyt näen sen taas. Ja se on ihanaa.

Muistin taas samalla sen, miksi vanheneminen on ollut tähän saakka vain kivaa. Niin kliseistä kuin se onkin, niin onhan tässä viisastunut ihan pirusti. Mä olen käynyt niin pohjamudissa, että on suorastaan hämmästyttävää välillä, että mulla menee nykyään näinkin kivasti. Pohjanmudista on siis mahdollista päästä pois. Ja suurin kiitos siitä on sille ainoalle henkilölle, jonka kanssa voin olla sataprosenttisesti oma itseni. Mieheni. Kiitos, kun olet kanssani.

Mulla ei ole nyt päivän korvamatoa, mutta tästä hempeästä löpinästäni tulee vain yksi biisi mieleen. Joka itse asiassa ei liity millään tavalla mieheeni, vaan siihen, miten paljon koen kasvaneeni henkisesti kuluneiden vuosien aikana.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *