Kävin pari shindossa. Siellä venyteltiin toiseen tukeutuen. Eteenpäin kurottaessa peput olivat vastakkain ja kaverin naama irvisti jalkojen välistä. Jokaiseen liikkeeseen välittyi lämpöä parin ruumiista. Vetäjä tarjoutui rapsuttelemaan kipeitä lihaksia venytyksien välillä. Shindo huoneessa suomalainen oman tilan tarve oli unohdettu ja kosketuksesta tuli sallittua.

Miltä se tuntui?

Rehellisesti: vaivaannuttavalta. 

 Katsoessani iltaisin netflixistä lähes dokumenteista meneviä telenovia, päähenkilö neidon murtaessa sydämensä, tämä rientää äitinsä/siskonsa/ystävänsä luokse ja käpertyy tämän syliin itkemään. Saattaa jopa ryömiä keskellä yötä lusikkaan. Katsoessani se näyttää aina mukavalta ja lämpimältä, en kuitenkaan voi kieltää tuntevani oloani etäiseksi moista käyttäytymistä kohtaan. Toki koen tarvetta olla hyvä ystävä. Kylään saa tulla, vaikka keskellä yötä, mutta se vieraspatja on maksettu syystä. 

Asiasta toiseen, pyöräilin eräs päivä liikennesääntöjen mukaisesti autotiellä. Takaani tuli eräs malttamaton autoilija, joka kurvasi ohitseni, jotta pääsisi eteeni odottamaan punaisten valojen vaihtumista. Housuni roiskuneen loskan värjääminä talutin pyöräni samaisen autoilija edestä jalankulkijoiden vihreisiin valoihin. Kertoessani tapahtumaa kavereilleni keskustelu meni jotakuinkin näin:

”Näytitkö ees keskaria”

”Emmä jaksanut”

”Niin”

Autoilija oli juuri liannut housuni, joita en päässyt vaihtamaan koko päivänä, enkä jaksanut edes osoittaa turhautumistani. 

Vahvasti yleistäen olemme siis todella kaamoksen keskellä asuva konfliktien pelossa tunteensa patoava kosketuskammoinen kansa. Onko siis ihmekään, että masennustilastomme hipovat huippuaan?

Palailen kirjottaamaan taas ensiviikolla, jos muistan. Sitä odotellessa muistakaa nauttia lumesta!

Olen pitänyt blogia tasaisen epätasaisesti vuodesta 2010. Postaukseni ovat kehittyneet 14 vuotiaan tytön päiväkirjasta oikeasti mieltäni miellyttäväksi kokonaisuuksiksi. Perustaessani Kolmipyörällä keskustaan päätin, että postaisin tällä kertaa kuukausittaisen tahdin sijaan joka viikko. Tänään minulla ei kuitenkaan tunnu olevan muuta sanottavaa, kuin että minulla oli kiva viikonloppu ja söin pitsaa. Jaan teille siis erään vanhan kirjoitukseni vuodelta 2015.

Koetan saada wordissa taulukkoon uuden rivin. Yritys ei onnistu. Ruutu levenee. Poistin vahingossa koko taulukon. Uuteen tulikin rivi liikaa. Ärsyttää. Suusta pääsee ärähdys:”Per**le” .Tunnen kuinka puna leviää naamaan ja ärsytys on kauttaaltaan hillitön. Vieressä kaveri vaivihkaa alkaa tuijottamaan ja pohtii voiko joku tosiaan ärsyyntyä yhdestä taulukosta noin paljon. Pitäähän sitä joskus vituttaa.

    Pidän itseäni pitkäpinnaisena ihmisenä. Jos lainaan hyvää kirjaa jollekkulle ja sitä ei kuulu takaisin unohdan asian. Jos joku peruuttaa tapaamisen kerran, kahdesti jopa kahdeksan kertaa peräkkäin en jaksa suuttua, kunhan lakkaan käyttämästä niin paljoa aikaa suunnitteluun. Jos palkka on myöhässä asia ei ole vakava, ainakaan ennen kuin tilipäivä on mennyt kuukausia sitten.

Mutta että ylimääräinen rivi taulukkoon. Voi helvetti.