Mutsiakin saa(ttaa) vituttaa
Vihdoin on hiljaista. Huoneen täyttää pitkä huokaus, näppäimistön nakutus ja näyttöpäätteen valo. Se sekopää, joka kiukutteli työpäivän jälkeen aina iltaan asti piinaten ja repien puolisonsa ja lapsensa hermoja, on vihdoin vapautettu tietokoneruudun toivoa tuovan valon ääreen. Päivität Facebookissa raskasta päivääsi ja pohdit, onko lapsellasi ADHD, itselläsi burnout, vai puolisollasi vain krooninen paskajätkäsyndrooma, joka selittäisi jokailtaisen kiukuttelusi. Todennäköisempää on kuitenkin se, että sua vaan vituttaa.
Syyt voimakkaaseen harmitukseesi löytyvät, kun alat tarkastella omaa päivääsi. Olet herännyt kesken unien. Aivan, kuten olet herännyt jo viimeiset 2-120 kuukautta. Lomalla ja arkena, talvella ja kesällä. Unikaverin jalka silmässäsi, ahdettuna parisängyn vihon viimeiselle kymmennelle sentille, yrität käsitellä sitä, mitä asioita sinun tulee muistaa ja tehdä taas päivän aikana.
Riuhtaiset itsesi sängystä, ja yrität tehdä itsestäsi työpäiväkelpoisen. Meikkaaminen, tai edes vessassa käynti, on kuitenkin vaikeaa, koska kaksivuotias haluaa olla mukana jokaisessa toiminnassasi. Samalla pelkäät koko ajan myöhästyväsi töistä. Ja toistat jo itseäsikin kyllästyttävää listaa: ”ylös nyt… kiire… syö… kohta kyllä myöhästytään… vaatteet päälle nyt… äiti myöhästyy… isi myöhästyy… tädit suuttuu”. Kun kaksivuotias vetää itkupotkuraivarit lattialle, repii juuri puetut vaatteet yltään, ja kieltäytyy lähtemästä hoitoon, yrität pitää itsesi edes jotenkin kasassa.Täydellistä romahtamista pidätellen, polviin asti ulottuvat silmäpussit painolastina riuhdot kiljuvan ja rimpuilevan lapsesi markkinoiden turvallisimpaan turvaistuimeen. Kotipihassa puristat vielä tekopirteät hyväthuomenet naapureille. Auton kaartaessa pihasta väännät aamuradiota kovemmalle, ettet kuulisi lapsesi huutoa. Kuulet kuitenkin. Pääsee itku.Sulta.
Automatka menee niin, että yrität olla nukahtamatta rattiin. Päiväkotipysähdys muistuttaa formuloiden varikkopysähdystä. Tai sen pitäisi muistuttaa jo tähän kellonaikaan, mutta oikeasti se ei käy lainkaan yhtä nopeasti. Huudosta turpea, räkää ja kyyneleitä vuotava lapsesi, roikkuu koivessasi, kun annat ”vielä yhdet halit ja suukit” jo kymmenettä minuuttia. Kaahatessasi päiväkodin pihasta eteesi tuuppaa ihana mopoauto, joka huristelee, helvetti, neljääkymppiä edessäsi koko matkan töihin. Myöhästyt.
Töissä kahvi maistuu pahalle, mutta sitä on pakko juoda, että päivä lähtisi edes jotenkin käyntiin. ”Juo, että kehtaat mennä kahvihuonetta pidämmälle”, sanoo työkaverisi, ja työntää toisen kupin eteesi. Lounaaksi on kalasoppaa. Se onkin hyvää. Kaikki ruoka, mitä ei tarvitse itse tässä elämäntilanteessa valmistaa, on yhtä luksusta. Otat palan painikkeeksi siivun ranskanleipää. ”Et kai sä tota syö”, sanoo hyväkroppainen ei-lapsellinen nainen (jota voi tytöksikin kutsua). Hän ei ymmärrä,miten kukaan voi syödä sellaista pullamössösontaa. Sinä et ymmärrä, miten kukaan enää voi muistaa huolehtia omista kiloistaan tai kaloreistaan.
Pienellä vanhemmalla on paljon kysymyksiä. Niiden kautta maailma supistuu supistumistaan. Ennen mietittiin rakkauden anatomiaa, tai Jumalan olemassaoloa, nyt eniten pohdituttaa, milloin pottailu tulisi aloittaa, tai onko kersan yskä ennemminkin lohkeilevaa vai kuivaa. Pohdinta on tosin tärkeää, koska vanhemmuudessa vääriä vastauksia on vaikka kuinka paljon. Ja jos sellaisen läväyttää ilmoille hiekkalaatikolla, tai nettipalstalla, on ikuisesti tuomion alaisena. Olitpa siis seitsemäntoista tai neljäkymmentäkolme, niin jos joku jatkuvasti tuomitsee tapasi olla vanhempana, alkaa vituttamaan – se on varma.
Kun työpäiväsi töissä on ohi, ei TYÖpäiväsi todellakaan ole. Väsynyt lapsi hoidosta, kauppareissu, iltaruoka (joka ei tänäänkään ole kotitekoista, joka sekin syyllistyttää), pikaiset iltatoimet, pesut ja seuraavan päivän hoitokassin pakkaaminen ja säätiedotuksen kyttääminen mahdollisia kumisaappaita varten. Kaikesta tästä haipakasta huolimatta tuntuu sille, ettei aikasi ja resurssisi koskaan riitä. Mihinkään! Ruoka voisi olla parempaa, töissä voisit olla aktiivisempi, et ole lapsesi kanssa tarpeeksi läsnä, ja miehesi. Se varmaan lähtee kohta litomaan, jos kuljeskelet kärttyisenä niissä kymmenen vuotta vanhoissa kollaripöksyissäsi vielä hetkenkin.
Kun ihan joskus, ehkä kerran kahdessa kuussa, korotat ääntäsi lapsellesi tai miehellesi automarketin kassajonossa, ei ymmärrystä heru. Päinvastoin. Kauppajonoissa kuulee miten mummot tai täydelliset vanhemmat päivittelevät: ”Kaikille ei pitäisi lapsia suoda” tai ” Ei ole lapsen hyvä olla, kun äiti tekee uraa, ja pikkuinen vaan viskataan vieraiden hoidettavaksi”. Jos mutsi ymmärtäisi vitutuksen olevan ihan normaalia, hän sanoisi tässä vaiheessa: ”Voi vittu! ” Siitä tosin seuraisi vaan lisää murheita, ehkä lastensuojeluilmoitus, tai ainakin megaluokan morkkis, joten äiti tyytyy vain häpeämään huonouttaan.
Kun ruuhkasta vihdoin selviydytään kotiin niin nukkumaanmeno jo hengittää niskaan. Kaikki harmi purkautuu viimeistään iltatoimien aikaan ja höyhensaarille siirrytään itkun saattelema, ei rauhallisen onnellisena. Lapsen nukkuessa suloisesti, mutsi voi taas kerran luvata, että huomenna hän on parempi ihminen. Vanhempi. Ja unohtaa oman rajallisuutensa, ja pystyy ihmetekoihin. Siihen asti hänen täytyy vain kärvistellä syyllisyydessä, paska-äiti –fiiliksissä.
Jos sun päiväsi menisi näin, niin vituttaisiko?
Niinpä.