Sokeana hetkenä

Unohdin viikonloppureissulle Keski-Suomeen lähtiessäni silmälasit kotiin. Minullahan on todella huono näkö, enkä selviä hetkekään ilman rillejä tai piilolinssejä, joten kun lauantai-iltana silmät olivat jo tipoista huolimatta aivan kipeät ja arat monta vuorokautta kestäneestä piilolinssien käytöstä, piti minun suosiolla laittaa ne purnukkaan ja luottaa siihen, että perheenjäsenet ohjasivat minut ruokapöytään, autoon ja huolehtivat siitä, että F oli näköpiirissä. Siis heidän näköpiirissään. Oma näköpiirinihän ylti ihan metrin säteelle.

Vaikka kokemus ei avartanutkaan näkökenttääni, avarti se taas hetkeksi ajatuksia. Kuinka itsestäänselvänä montaa asiaa omassa terveydessään pitääkään. Ja kuinka onneton sitä on, kun yksi aisti – eikä edes kokonaan – on heikompi kuin yleensä.

Minua  nimittäin ahdisti todella paljon se puolivoipainen tunne, vaikka tiesinkin sumean näkökentän olevan vain tilapäistä. Oli ärsyttävää, että toimintakykyni hidastui. Jouduin pyytämään muilta apua, enkä esimerkiksi nähnyt, millä ilmeellä muut puhuessaan minulle katsoivat.

Voi kun  ei sokeutuisi kaikesta hyvästä, pitäisi itsestäänselvänä jotain niin arvokasta kuin tavallinen olotila. Voi kun sitä osaisi nauttia jokaisesta terveestä päivästä. Juossusta askeleesta, nähdystä auringosta, maistetusta mansikasta, kuullusta lapsen äänestä ja tunnetusta kosketuksesta.

-Karoliina-

Kuva: Janita Autio // mekko, Mimosa (Ivana Helsinki, kuvauslaina) // kassit, Ivana Helsinki (kuvauslaina)