Suomijuntti small talk -koulussa

 

Kuljeskelen pitkin toria ja yritän hymyillä mahdollisimman leveästi. Ympärilläni pyörivät amerikkalaisnaiset ihastelevat joka ikistä tomaattia, kauppiasta, lasta, keksiä, voipakettia, kukkasta, banaania, myyjän ystävällisyyttä, säätilaa ja kalaa käyttäen enemmän superlatiiveja, kun minä koko vuoteen.

Kyllä minunkin mielestäni tori on kaunis ja tekisi mieli maistaa kivan torimummon kojusta marjoja, mutta jotenkin kieleni ei taivu – ei taipuisi edes suomeksi – niin moneen ylistykseen, kun valkohampaiset kaunottaret sanoja toistelevat. Tunnen itseni vähän kiusaantuneeksi. Ja se jo alkaa itsessään kiusaannuttaa. Hitsi kun haluaisin pystyä tuohon samaan!

Koen, että olen suomalaisella mittapuulla sellainen nainen, joka ihastelee ja hymyilee enemmän kuin ehkä keskivertohärmäläinen. Suustani tulee todella usein ”ihana” ja huomaan, että minut saa iloiseksi usein ihan pienet ja arkipäiväisetkin asiat. Kun minut kuitenkin tipauttaa rapakon takaa tulleiden naisten joukkoon, huomaan olevani jurojen juro. Se, jonka puheet vaikuttavat tönköille ja liian suorille. Se, jonka hymy hyytyy ensimmäisenä ja jonka on hirveän vaikea todeta pokkanaamalla, että ihan tavallinen kiertely torilla on so much fun ja amazing!

Se, että small talk ei tunnu olevan (pahoittelut yleistykselle) meidän suomalaisten juttu, on toisaalta ihanaa ja toisaalta ihan kamalaa. Toisaalta on mahtavaa, että jos kotimaan kamaralla joku kehuu vaikkapa toista, voi olla melko varma, että kehu on myös aidosti totta. Meilläpäin kun harvoin puhutaan lämpimikseen.

Kuitenkin ottaa aikalailla pannuun se, että tuollainen hyväntuulinen ja iloa ympärille levittävä puhetyyli on niin vierasta. Mikä kumma siinä on, ettei suustani tipahtele kauniita asioita samaa tahtia ja en osaa jutustella luontevasti kevyistä aiheista? Tuntuu sille, että minulla olisi aika paljon opittavaa noilta naisilta (sen lisäksi, että haluaisin tietää, miten hei laittavat hiuksensa, jotka ovat AINA niin hyvin).

Kerroin havainnoista suomalaisystävälleni torireissun jälkeen puhelimessa ja hän tunnusti olevansa samanlainen. Kun hän työnsä puolesta reissaa maailmalla, huomaa hän usein sen, että me suomalaiset olemme ”ihan kivaa -kansaa”. Jos asiat ovat meistä täydellisesti ja ihanasti, sanomme, että menee ihan kivasti. Jos kaikki menee päin honkia, tekisi mieli antaa kritiikkiä ja huutaa, tyydymme siltikin sanomaan – kohteliaisuuttamme – että homma on ihan kivasti.

Mikä on teidän suhteenne small talkiin? Niin ja miten sitä voi treenata? Pitääkö edes? 

-Karoliina-