Minun siskoni käsi

Selailin yhtenä iltana kuvia. Pläräsin kännykästä sillä tavalla nopeasti vain eteenpäin mennen. Yhden kuvan kohdalle piti palata uudelleen. Se oli hirveän huono otos viime kesältä. Ehkä vahingossa napsaistu, ei mitenkään julkaisukelpoista materiaalia. Silti se melkein nosti palan minun kurkkuuni. Siinä oli minun pikkusiskoni käsi. Siskon, joka ei kuulemma yhtään näytä minulle, mutta jonka käsi oli tsuumautunut niin, että tajusin siinä samassa hetkessä meillä olevan tismalleen samanlaiset kädet. Pienet sormet, melkein olematon kämmen, sormukset lastenosastolta.

Meitä on kolme. Kolme ihan erilaista ja erinäköistä. Se tumma, vaalea ja punapää. Ujo, tavallinen ja supersosiaalinen. Lahjakas laulamaan ja se, joka ei enää sitä taitoa osaa. Kirjoittajat. Megakokki ja ahkerikko, kämpän räjäyttäjä ja jääräpää. Tilannevitsien taitaja ja maailman paras small talkkaaja. Kipakka ja säyseä. Suurperheen haluaja ja se, joka ei omista mukuloista niin perustaisi. ”Heti mulle kaikki tämä” ja se, jonka pinna on loputon. Se, kuka hipsuttaa varvasta unisena aina iltaisin ja se, joka osaa päästellä hylkeen ääniä kurkustaan.

Ja kun soitan illalla mökille äitini puhelimeen, vastaa siskoni puhelimeen. Puhumme kolme minuuttia, ja kun suljen, tajuan, etten tiennyt, kumman kanssa juttelin.

Minun siskojeni ääni on sama. Ja minun siskoni käsi on kuin omani. Ja mieli – kaiken sen ulkokuoren alla – ei kenenkään mieli ole niin kuin oman siskon. Omien siskojen.

-Karoliina-  

Kuvat: Pixabay