Silikonirinnat – vahva ”kyllä”
Takana on nyt yhdeksän päivää silmälasipäisen elämää. Tai no. Takana oikeasti on tuota aikaa jo miltei kolmekymmentä vuotta, mutta koska olen käyttänyt aivan koko aikuisikäni piilolinssejä joka ikinen päivä, joka ikinen valveillaolominuuttini, en enää edes välillä muista, että olen rillipää.
Nyt minä olen ollut kuitenkin ilman piilolinssejä reilun viikon, ja samaa menoa on jatkettava vielä huomiseen asti. Olen nimittäin menossa jo toistamiseen tarkistuttamaan silmäni mahdollista silmäleikkausta varten. Toistamiseen siksi, että keväällä minulle oli tullut nopeassa ajassa todella paljon lisää hajataittoa, ettei leikkausta nähty fiksuksi ratkaisuksi. Katsotaan, miten nyt käy.
Koko tämä silmälasiviikko on ollut täyttä tuskaa. Jopa niin kauheaa, että sitä – tai siis näin pinnallista asiaa – on oikeasti vähän nolo edes myöntää teille. Miten aikuinen ihminen voikaan tuntea olonsa niin epävarmaksi, rumaksi ja karmeaksi yksien rillien vuoksi? Luulisi, ettei perusitsetunto ja kokonaisvaltainen olotila ole kiinni niin marginaalista osioista ulkoisessa habituksessa, mutta kylläpä vaan voi. Olen siitä elävä esimerkki.
Kun minä laitan silmälasit päähäni, tulee minulle automaattisesti olo ”älkää, pliis, kukaan huomatko minua”. Haluaisin vajota maan alle, työntää naamani ison kaulahuivin suojaan ja kieltäytyä kaikista muista sosiaalisista kontakteista kuin töissä tai lähikaupassa käynnistä. Heti, kun silmälasit ovat nenälläni, en koe olevani enää minä. Kaikki vaatteet näyttävät oudoille päälläni, olo on nuhjuinen, mikään kampaus ei tunnu mukavalle, pokat rasvoittavat kasvoja ja pipoakaan ei voi käyttää, kun pokien ja pipon yhteisvaikutus saa aikaan päänsäryn.
Olen kuullut elämäni aikana varmasti kymmeniä, jopa satoja kommentteja, kuinka kivalle näytän rillit päässä. Kiitos niistä ihanat, mutta tiedättekö mitä: Lopulta se ei paljon auta, kun itsellä ei ole yhtään hyvä fiilis. Kyllä se vaan on niin, että oma olotila on lähdettävä itsestä päin (tämäkin postauksen teemasta huolimatta).
Kun hajoilin rilliräiskäleolotiloissani, aloin pohtia, miltä tuntuisi, jos omassa ulkonäössä olisi oikeasti jokin seikka, joka vaivaisi yhtä paljon, kun minua nämä silmälasit. Minä olen taas yhden yön jälkeen vapaa ällökahleistani, mutta miten on niiden laita, jotka eivät voi luopua omasta inhokkikohdastaan niin helposti. Mitä jos minulla olisi omasta mielestäni maailman suurin nenä, epätasaisin iho tai vaikkapa fiksaatio pienistä rinnoistani niin suuri, että se vaivaisi minua yhtä paljon kuin silmälaist. Jos tällaisessa olotilassa joutuisi elämään joka päivä, pilaisi se ihan oikeasti koko elämän ja sosiaaliset kuviot!
Ja joo: Kyllä on tietysti niinkin, että aikuinen ja fiksu ihminen oppii hyväksymään omat puutteensa ja kauneusleikkaukset ovat vain huonoitsetuntoisten hölmöjen hommaa. Ehkä niinkin, mutta entä jos se ei vain onnistu? Minä olen oppinut elelemään eriparisen päärynäkroppani, reisieni, monta kertaa murtuneen kyömynenäni ja ääneni kanssa ja miettimään ”tämä ei ole maailman vakavin asia”. Mutta silmälasien kanssa en. Koskaan! Ja olen harjoitellut homma sentään lähes koko elämäni.
Joten kyllä. Tämän silmälasikokeiluni jälkeen todella ymmärrän paremmin kaiken maailman ”turhat” leikkaukset ja kohennukset. Monta asiaa voi korjata omien korvien välissä – niin pitääkin yrittää tehdä – mutta jos se ei onnistu, voi tosiaan olla, ettei se onnistu.
Eli kyllä. Taisin juuri kääntää takkini kauneusleikkausasian suhteen. (Ja ei. Tätä postausta ei ole kirjotettu silareiden toivossa. Jos silmäleikkaus ei onnistu nytkään, riittää minulle kaksi silikonista piilolinssiä.)
-Karoliina-
P.S. Voi kun joskus pääsisin silmälasien kanssa tähän tilaan. Ehkä sitten, jos leikkaus onnistuu ja saan ostaa pärstäkerroinrillejä, jotka eivät pullopohjalinsseillä enää pienennä silmiäni niin rutkasti.
Kuva:Janita Autio