Surkea maanantai, itkuinen viikon alku

Tänään on ollut vähän surkea päivä. Ei tähän maailma kaadu. Kukaan ei ole kuollut, eikä mitään vakava-vakavaa ole tapahtunut, mutta mieli on ollut maassa, kroppa jo aika on väsynyt. Koska:

sunnuntaina iski kuume. Luulin, että ihan sellainen perus virusflunssa, joka menee ohi muutamalla lepäilypäivällä. No. Nyt on lämpöä ollut se 10 päivää, ja olo ei ainakaan parempaan suuntaan ole muuttunut.

Lepäilin koko viime viikon nenäkannun, Duactin ja mehun voimin, koska ajattelin, että en viitsi lähteä turhaan lääkäriin. Ajattelin, että en todellakaan halua antibioottikuuria, joten miksipä sitä sitten muuten lääkäriin edes menisi.

Perjantaina perheeni haki F:n ja minut viikonlopuksi Keski-Suomeen, jotta saisin levätä oikein rauhassa, kun F:llä olisi muuta aikuisseuraa ja minulle toimisi mehun tarjoilu suoraan sohvalle. Samana iltana minulle isku kuitenkin aivan kauhea korvakipu. Siis sellainen, että koko oikea puoli päästä olkapäähän asti oli niin kipeä, että oli pakko ottaa jopa Panacodia (vaikkei sekään paljon auttanut). Kipu kyllä hätkähdytti itsenikin, koska olen monta kertaa aikaisemminkin huomannut, että minulla on korkea kipukynnys. Esimerkiksi niin kova, että F meinasi syntyä kotiin, koska olin vaan ”ei tässä vielä mitään hätää ole. Turha lähteä sairaalaan liian aikaisin”.

Kun heräsin sitten lauantaiaamuna, huomasin, että korvastani oli vuotanut verta. Äitini äkkäsi heti, että tärykalvoni oli varmasti puhjennut ja pakotti minut varaamaan ajan Jyväskylästä yksityiselle lääkäriasemalle (koska eihän maalla ole viikonloppuisin terveyskeskus auki). Siitäkin huolimatta, että edelleenkin tässä vaiheessa vastustin lääkärille menoa aika rutkasti.

Onneksi kuitenkin menin. Lääkäri kurkkasi korvaani ja hänen suustaan pääsi empaattinen ”voi,voi”. Korvissani oli kyllä tulehdus, mutta oikea korvani oli sen lisäksi muutenkin aika seulana. Mätäinen. tärykalvo veressä ja kuten äitini arveli – tärykalvo puhjennut. Kouraan sairauslomatodistus ja paljon pelkäämäni antibioottikuuri.

Olen nyt syönyt lääkettä pari vuorokautta, mutta olo ei ole juuri parempi. Itse asiassa. Tänä aamuna oloni oli tuplasti karmeampi, kun kipujen lisäksi minua huimasi ja oksetti. Tasapainoaisti kun sattuu sijaitsemaan korvassa. Täytyy myöntää, että jopa vähän itketti. Kipeänä sitä välillä hätkähtää siihen tosiasiaan, että asuu F:n kanssa kahden ja koko perheeni on satojen tai tuhansien kilometrien päässä. Miten ihanaa olisi, jos voisi jäädä peiton alle sairastamaan ja joku hoitaisi kodin, lapsen ja toisi kuumaa mehua jalkahieronnan kaveriksi. Tosin enpä tiedä, tottuisinko edes sellaiseen yleellisyyteen. Kun käly tarjosi viemään minut lääkäriin, hakemaan F:n päiväkodista ja käymään kaupassa, olin vaan : ”Kiitos hirveästi, kun tarjosit apua, mutta kyllä me pärjätään”. Mistähän tämä reippauden pakkokin aina puskee? 

Mutta sitten taas asiaan. (Huomaan, että näin kipeänä kirjoitushommakaan ei pysy ihan pakeitissa). Kävin päivällä terveyskeskuksessa ja siellä sain käteeni vähän lisää nenäsumutetta, kotihoito-ohjeet, lisää lepopakkoa ja jatkotoimenpideohjeet. Toivottavasti tämä lähtee nyt tällä oikeasti etenemään ja pääsen taas pian kiinni oikeaan elämään. Ette usko, kuinka minulla on ikävä tavallista kotoilua, energistä oloa, töihin menoa ja F:n kanssa puuhailua. Oikein kyllästyttää tämä oma mantrani: ”Äiti ei nyt voi laulaa, kun ääni on poissa. Äiti ei jaksa nyt oikein kutitella. F, voisitko nyt yrittää itse hoitaa tämän homman kun äiti on kipeänä.”

Vaikka korvan megatulehdus ottaakin päähän, oli diagnoosin saaminen kuitenkin myös helpotus. Tuollainen korvatulehdus ei tule ihan päivissä, eikä edes viikoissa aikuiselle, joten voipi hyvinkin olla, että tulehdus on muhinut korvassa kuukausia. Ja samalla myös aiheuttanut tämän minun syksyn sairastelukierteeni. On jotenkin helpottavaa saada selitys sille, miksi olen ollut niin paljon kipeänä viimeisten kuukausien aikana. Tämä korva selittäisi myös sen, miksi flunssa on aina aktivoinut juuri lentäessä.

Nyt täytyy pitää peukkuja, että tauti menee kiireesti ohi. On aivan kauhean syyllinen ja ahdistunut olo siitä, että työt ja velvollisuudet vaan lykkääntyvät, kun en pääse niitä hoitamaan. Kyllä tiedän, etten ole missään työssäni korvaamaton, mutta tällä työmoraalilla kotona oleilu – vaikkakin sitten kipeänä – tuntuu aika kauhealle. Sitä alkaa kerätä päässään sellaista tekemättömien töiden listaa, että huimaa jo kohta ihan siitäkin syystä.

Toki minua huolestuttaa jo ensi viikon viikonloppukin, vaikka siihen on vielä aikaa. Lääkäri sanoi, että ”nyt ei saa sitten sukeltaa eikä lentää”, ja minulla ja F:llähän on lentoliput taskussa Saksan matkaa varten juurikin tuohon kuun vaihteeseen. Voisin vaan kuvitella sen F:n pettymyksen määrän (ja OMANI!), jos reissuun ei päästäisikään.

Mutta ehkä nyt en maalaile piruja seinälle vaan keskityn – taas vaihteeksi – lepäämään.

-Karoliina-

HUOMINEN CAFE KÖKETIN KIRJAILTA SIIRTYY TOISEEN AJANKOHTAAN SAIRASTELUNI VUOKSI!