Kuinka pysäyttää sisäinen oravanpyörä?
Kohta on takana pari kuukautta tätä arkea, jossa ei tarvitse enää painaa kahta duunia päällekkäin. Kun ei tarvitse herätä aamulla 5.40, olla sorvin ääressä 8.00 ja matkustaa päivässä 2,5 tuntia julkisilla työ- ja päiväkotimatkoja. Äkkiä sitä käytännön tasolla tottuu siihen, ettei elämässä olekaan niin kireitä aikatauluja, vaikka viimeiset yhdeksän vuotta elämä on mennyt tismalleen samalla kaavalla aina elokuusta Suvivirteen ja sitten repeatilla uudelleen.
Yksi asia, jota aivoni eivät kuitenkaan ole vielä sisäistäneet, on kiireen häviäminen. Minun on ihan mahdottoman vaikea tajuta sitä, ettei minulla olekaan koko ajan asioita rästissä, ettei koko ajan ole askeleen jäljessä, vaan ihan oikeasti joskus on hetkiä, kun voi vaan olla. Konkreettisessa arjessa sitä tajuaa kyllä laittaa kellon soimaan paljon myöhemmin, mutta sydämestä sellaista tykyttävää kiireen tunnetta ei saakaan noin helposti pois. Siellä se edelleen kalvaa, se pitäisi tehdä vaikka mitä -olo, vaikkei sille enää olekaan syytä.
Painoin monen monta vuotta sellaisella tahdilla, että muita hirvitti. Ja minua näin jälkikäteen, mutta ei silloin. Totuin tahtiin, jossa paiskin töitä töiden perään 18 tuntia vuorokaudessa ja nukuin – jos ehdin – kuukaudesta toiseen sellaiset 5-6 tuntia yössä (vaikka luonnollinen unitarpeeni on 8-9 tuntia). Moni kysyi silloin, miten ehdin tehdä kaiken. Nyt mietin itsekin, että miten kummassa.
Uusi elämisen tahti on kummaa. Pitää yrittää nujertaa tuo pään sisäinen kiire ja pitäisi tehdä -ääni sisältäni ja nauttia nyt tästä hetkestä, jolloin ehdin oikeasti ottaa postauskuvat postauspäivänä (eikä viikkoja ennen aikataulutetusti, kuten ennen). Jolloin voin nukkua päiväunet, jos unettaa. Jolloin voin lähteä extempore-kahville, löhötä tv:n (!) ääressä tai yksinkertaisesti vaan istua kahvinkupin kanssa ja katsoa ikkunasta siintävää Näsinneulaa.
On se jännää, että laiskuuttakin pitää opetella! Luulisi, että se jos mikä tulee meille ihmisille luonnostaan.
-Karoliina-
// Takki, Nousu (saatu) //