Kunnallinen terveydenhoito – Mikä sitä vaivaa?

Sairastuvalta taas päivää. Te minun InstaStoryn seuraajat saittekin jo aamupäivällä pienen esimaun siitä, kuinka tuohtuneena minä käppäilin terveyskeskuksesta kotiin. Tosin syytä en siihen tällä raakkuäänelläni alkanut avautumaan, mutta nyt – parin Buranan jälkeen – on aika.

Minulla on ollut useamman päivän lämpöä ja olo on mennyt koko ajan vaan heikompaan kuntoon. Astmahan minulla on ollut lapsena, mutta vuosiin en ole tarvinnut astmalääkettä kuin satunnaisesti. Paitsi tällä viikolla. Tuntuu, ettei mikään määrä astmapiippu ole auttanut. Koko ajan on ollut olo, että happi loppuu. Kuin joku istuisi rinnan päällä.

Yritin päästä jo eilen alueemme terveyskeskukseen, mutta koska soitin aikaa 7.20 ja puhelinpalvelu oli avautunut jo seiskalta, ei aikoja ollut. Ymmärrän, että aamuisin ne ajat menevät, joten päätin olla tänään ajoissa liikenteessä. Aloin rimputtaa numeroon jo 6.58 ja kun suljin puhelun 7.04, oli minulla vain aika hoitajalle. Koska. Siinä neljässä minuutissa, jonka palvelu oli ollut auki, oli kuulemma mennyt jo kaikki päivän lääkäriajat. Neljässä minuutissa! Ensimmäisen kerran tuli mieleeni: Hei nyt ihan oikeasti!

Enpä lannistunut siitä, vaan menin terveyskeskukseen. Olin jo sanonut puhelimessa, etten usko terkkarin tässä tapauksessa olevan oikea osoite, eikähän se ollutkaan. Passitus lääkärille (jolle löytyi tätä kautta aika).

Odottelin hoitajaa ja lääkäriä yhteensä reilut kaksi tuntia. Ihan inhimillistä, ajattelin. Kun astelin ulos terveyskeskuksesta kolme tuntia myöhemmin, kirosin, että olin edes yrittänyt hoitaa asiani terveyskeskuksessa. Lääkäri totesi, ettei keuhkoistani kuulu mitään kummallista, ja että tämä on virustauti, joka tulee hoitaa levolla. Yritin siinä ehdottaa erilaisia testejä ja esimerkiksi keuhkokuvaa, koska olen sairastanut kaksi kertaa kuumettoman/pienikuumeisen keuhkokuumeen, ja olo oli nyt samanlainen. Keuhkokuvia lääkäri ei halunnut, ja kun vaatimalla vaadin itselleni edes laboratoriokokeet – jotta tuolle virus- vai bakteeritaudille saataisiin faktaa – selvisi, että laboratorio olisi kahden kilometrin päässä. ”Hei nyt ihan oikeasti”, ajattelin jo toisen kerran, astuin ulos terveyskeskuksesta, hyppäsin bussiin, menin Dextraan ja sain täysin erilaisen diagnoosin ja hoito-ohjeet.

Dextrassa omille tuntemuksilleni selvisi tutkimisen jälkeen syy: Kyllä vaan – keuhkoissa oli tulehdus, jonka hoito vaatisi antibiootin. Tällä kertaa lääkäri tutki tarkemmin ja ennen kaikkea kuunteli minua siitä, kuinka tauti oli edennyt ja miltä minusta tuntui.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen törmännyt vastaavanlaisiin tilanteisiin. Olen yrittänyt sinnikkäästi käyttää kunnallisia terveyspalveluja, mutta koska käteen on poikkeuksetta jäänyt tyhjä arpa, on kokemuksista tullut turhautunut olo. Miksi ihmeessä menisin odottelemaan tunneiksi ahdistaville käytäville, jos avun saanti olisi niin vaikeaa? Näinhän minulle kävi viime talvena mahaongelmien tiimoiltkakin – ei mitään apua. Ja korvan, joka oli tulehtuneena kuukausia, johon söin kolme antibioottia ja joka jouduttiin lopulta putkittamaan. ”Ihan normaalille näyttää”, sanoivat terveyskeskuksessa ensimmäisen lääkekuurini jälkeen, vaikka kivut – ja silloinkin Dextran lääkärit – kertoivat jotain ihan muuta.

Haluaisi uskoa siihen, että tässä maassa kaikille on tasavertainen sairaanhoito. Eikös se ole asia, mistä Suomessa on oltu ylpeitä ja joka on yksi hyvinvointivaltion perusta. Ja eihän se voi olla niinkään, että maassa, jossa koulutetaan huipputaitavia lääkäreitä, terveydenhoito on siinä jamassa, että jos meinaa oikeasti saada hoitoa, pitää mennä yksityiselle lääkäriasemalle.

En ole aiheen asiantuntija, mutta uskoisin, ettei tämä ole yhdenkään terveyskeskuslääkärin tai -hoitajan vika. Vika on yhteiskunnan rakenteissa. Jos kunnallisen puolen hoitohenkilökunnalla olisi tarpeeksi aikaa ja resursseja, tulos olisi varmaan aivan erilainen. Niin ja mistä minä tiedän, onko tiukan euron aikaan lääkäreille annettu määräys siitä, ettei kalliita toimenpiteitä saa tehdä liian löyhin – tosin minun tapauksessani väärin – perustein.

Ja millaista on lääkäreiden ja hoitajien elo kunnallisella puolella? En ihmettelisi yhtään, jos ainaisen ylikuormituksen ja pennin venytyksen vuoksi he – vaikka kuinka haluaisivat auttaa ihan tavallista kanssa –  ajautuvat kuitenkin lopulta töihin yksityiselle puolelle, jossa voisi kuvitella olevan vähän mukavampi ja pehmeämpi tapa työskennellä.

Eräs vanha ystäväni kertoi, ettei halunnut lapsilleen lapsivakuutusta – kuten esimerkiksi F:llä on – siitä syystä, ettei halua tukea näin ollen maamme eriarvoistumista. Hänestä lapsille ei saa opettaa, että maassa on kahden kerroksen väkeä; Niitä jotka pääsevät vartissa yksityiselle lääkärille ja niitä, jotka jonottavat terveyskeskuksessa. Ihailin jo silloin hänen ideologiaansa, mutta nyt ihailen vielä enemmän. Henkilö, joka luottaa lapsensa terveysasiat kunnallisen puolen käsiin, on aikamoinen kingi. Minusta ei tässä tilanteessa, näillä kokemuksilla ja ainakaan näillä alueilla asuneena olisi siihen. Valitettavasti.

Sen haluan vielä sanoa lopuksi, etten pidä sitä, että sain yksityiseltä antibioottikuurin ja kunnalliselta puolelta en, hyvän hoidon mittarina. Paljonhan on puhuttu näistä ”ostetuista” diagnooseista, liian löysästi saaduista antibiooteista. Lähtökohtaisesti vastustan jokaista antibioottia, mutta joskus ne ovat tarpeen. Silloin, kun niille on oikeat perusteet ja tarve. Kuten tänään – lopulta – oli. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay