Etäsuhde – voiko siinä oikeasti tutustua?
Kun menimme uutena vuotena kihloihin, moni tuntematon oli sitä mieltä, että hätiköimme. Sen lisäksi, että saimme ihania onnitteluja, tuntui monen mielestä asiat etenevän liian nopeasti: ”Ettehän te edes tunne toisianne!” ja ”Vasta yhteinen arki opettaa, millainen toinen todella on”. Ihmiset viittasivat kommenteillaan varmasti siihen, että emme ennen kihloihinmenopäivänä olleet asuneet yhtään päivää virallisesti yhdessä.
Olemme viettäneet nyt yhteistä arkea saman katon alla tismalleen saman ajan, kun olemme olleet etäsuhteessa. Se, mikä ennen oli ikävöintiä ja mielettömiä jälleennäkemisiä, on nykyisin vierekkäin nukuttuja öitä ja yhdessä tehtyjä ruokakauppareissuja. Mutta muuttuiko silti mikään?
Jo silloin, kun sain epäilevää kritiikkiä blogin kommenttiboksiin, tiesin, että ihmiseen voi tutustua niin monella tavalla. Vaikken silloin tuntenutkaan niin monta puolisoni arkista tapaa, tutustuin häneen toisaalta sillä tavalla, etten kenenkään – edes vanhimpiin ja läheisimpiin ystäviini – koskaan aikaisemmin.
Yhdessä eletty arki ja toisen käytökseen tutustuminen arjessa ovat tietysti hirveän tärkeitä asioita. Minä – vaikka niin sanaorientoitunut olenkin – olen kuitenkin lopulta käytännön nainen. Minua ei paljonkaan kiinnosta kauniit sanat, ylistykset tai lupaukset, jos käytäntö ei osoita niitä toteen. Minulle rakkaudenosoitus on valmiiksi tehty ruoka, pedattu sänky, harkkoihin kuljetettu lapsi tai halaus heti töistä tultua.
Tästä huolimatta koen, että arjessa voi myös hukata toisen ihmisen. Kun on töitä, arkea ja arkitoimia, voi helposti käydä myös niin, että siitä, kuka vierellä heiluu, tulee yhdentekevä. Että jos ottaa toisen ihmisen liian nopeasti osaksi arkea, tottuu tähän ilman sen suurempaa pohdintaa siitä, onko toinen juuri oikea ihminen syvällisellä tasolla! Sillä merkityksellisellä levelillä, jossa tarkastellaan toista ihmistä ihmisenä, ei vain arjen jatkeena ja kotityöparina.
Uskon, että ihminen voi olla oikea ja tulla oikeaksi kumppaniksi monella tavalla, mutta etäsuhde ei ole tähän ainakaan mikään huono keino. Mietin, että kun A oli ulkomailla, juttelimme aivan hirvittävän paljon. Olimme Skypessä kahdeksan kuukauden ajan joka päivä vähintään 2-3 tuntia. Se tekee yli 500 tuntia puhetta ja kuuntelemista. Sellaista läsnäoloa, jota harvoin arjessa tulee saavutettua, kun keskustelun katkaisee tv-ohjelma, puhelu tai kotityöt. Mutta silloin juttelua ei häirinnyt mikään. Varasimme molemmat (yöunistamme) tähän ajan, jolloin läsnä ei tarvinnut olla missään muualla kuin Skype-ruudulla. Mietin vaan, kuinka moni voi rehellisesti sanoa, että tuijottaa puolisoaan ilman mitään muita häiriötekijöitä joka ilta useamman tunnin?
Olenkin alkanut pohtia, että joidenkin uskontoryhmien tapa, jossa puolisot muuttavat yhteen vasta avioliittolupauksen jälkeen, ei välttämättä ole yhtään huono. Pohdinkin, tekeekö tämä yhteiskunta, jossa suhteisiin ja avoliittoon voi siirtyä kuka vaan, koska vaan, suhteista liian harkitsemattomasti rakennettuja. Huonolla tapaa arkisia. En tiedä, mutta myöskään toinen tapa edetä ei tunnu enää ollenkaan väärälle.
-Karoliina-