Milloin ruuhavuodet ovat liian ruuhkaiset?
Sattuipa somasti. Keskiviikkona julkaisin (sunnuntaina etukäteen kirjoittamani)työviikkopostauksen ja nyt jo ruikuttelen työtahtia. Mutta koska oivallus tuli vasta tässä vatsatautipöpöissä tällä viikolla maatessa, halusin kirjoittaa sen heti auki.
Minulle iski sunnuntai-iltana aivan yllättäen – kuten se aina iskee – oksennustauti. Ensin luulin, että huonovointisuus oli vain jokin IBS-juttu, mutta kun olin laatannut reilut kuusi tuntia viiden minuutin välein, oli pakko myöntää, että kyseessä oli ehkä ihan oikea vatsapöpö.
Samalla, kun makasin eteisen lattialle (vessaan ei mahdu ja makuuhuone liian kaukana vessasta) aloin pohtia, kuinka moni maanantain juttu menisi nyt taudin vuoksi aivan persuuksilleen. Ensinnäkin pitäisi perua lounas Helsingistä työreissulle Tampereelle tulevan ystävän kanssa. Mutta tämän lisäksi minulla menisi KOKO viikon työsuunnitelmat uusiksi. Olin nimittäin suunnitellut, että koska F olisi syysloman vietossa isällään, voisin tehdä maanantaina ekstrapitkän työpäivän ja kirjoittaa aivan koko viikon postaukset kerralla, jotta voisin keskittyä taas tiistaista perjantaihin vain ja ainoastaan kirjaan. Oli tarkoitus nimittäin kuroa tällä viikolla tuota kirjan dead lineä vähän kasaan.
Tuo aamuöinen murehtiminen vessan lattialla kuitenkin katkesi lyhyeen, koska olotila otti voiton pähkäilyltä. Ja samalla tavalla nukkuen ja pahoinvoiden meni maanantaikin, mutta kun havahduin tiistaiaamuna kello kymmenen, iski tajuntaani ensimmäisenä jäätävä huoli. Tätä työviikkoa oli mennyt jo yksi päivä ja muutama tunti, enkä ollut saanut aikaiseksi mitään!
Kahlasin (edelleen todella ällöissä oloissa) kännykän sähköpostit. Niitä oli tullut kymmeniä. Suurin osa vielä sellaisia, joihin pitäisi vastata pikaisesti. Kaivoin repusta kalenterin. Se näytti toivottomalle. Olin änkenyt viikkosuunitelmani niin täyteen jo sunnuntaina, että yhden – jopa useamman – sairauspäivän vaikutukset tuntuisivat vielä monen viikon ajan. Aloin tehdä pikaisesti to do -listaa, kaivelin koneen esille ja yritin olla reipas, vaikka todellisuudessa meinasin pökrätä. Olin sunnuntai-illan jälkeen juonut ehkä 3 lasia mehua ja yhden vettä. Ja samoissa fiiliksissä meni torstaihin asti. Töiden lisäksiväliin jäi työpaikan kemut ja parit lounastreffit.
Suurimmaksi osaksi tuntuu sille, että tämä elämä on nykyisin aivan hallinnassa. Se, että luovuin opettajan töistä viime keväänä, oli jättiharppaus vähän armollisempaan elämään ja siihen, että en juoksisi koko ajan kelloa vastaan. Mutta tällaisina hetkinä, kun päivä tai neljä elämästä menevät sängynpohjalla, tajuaa, kuinka aikataulutettua ja tiukkoihin raameihin sidottua (työ)elämä minulle edelleen on. Ja siis tämähän ei ole kenenkään muun kuin itseni vika.
En tiedä, onko tämä elämä ja kuuluisat ruuhkavuodet muilla samanlaista. Kertokaa! Onko ihan normisetti, että neljä sairastelupäivää saavat aikataulut romahtamaan ja paineen kasvamaan niskaan? Nyt tuntuu sille, että jotain olisi vielä tehtävä ja ettei tämä ole aivan vielä aivan ihannetilanne, jos miettii elämän balanssia. Mutta mitä kuitenkaan voisi tehdä? Rakastan tehdä töitä ja reipas tahtikin oikeasti usein vaan buustaa minua parempiin suorituksiin…silti alkuviikosta toivoin, että jotkin asiat olisivat toisin.
-Karoliina-
Kuva: Pixabay