En osaa ruotsia. Olen juntti?

Juha Hurme voitti tällä viikolla Finlandia-palkinnon teoksellaan Niemi. Teostakin suuremman huomion mediassa on kuitenkin saanut Hurmeen kiitospuhe, jossa hän otti napakasti kantaa maailmantilaan ja meihin ihmisiin. ”Opetelkaa ruotsia, juntit”, läväytti Hurme lopuksi ja se jos mikä, pisti minut miettimään.

Minä olen aina ollut todella huono vieraissa kielissä. Osasyy löytyy varmasti lukihäiriöstäni. Kun oppiminen oli kovan työn takana – eikä sittenkään tulokset olleet mitään huimia – motivaatio kielten opiskeluun laski. Enkä nyt voi sanoa, että milleniumin ajan Hankasalmi olisi ollut mitenkään otollinen ympäristö opiskella ruotsia. Ei siellä päin Suomea tullut mieleenkään, että joku oikeasti puhuisi ruotsia jossain.

Oli syy huonoon kielitaitooni mikä hyvänsä, fakta on se, että olen aivan toivottoman surkea ruotsissa. Englantia puhun vielä jokseenkin ok:sti, vaikken siinäkään loista, mutta ruotsin kanssa asia on toisin.

A – joka itse puhuu hyvinkin sujuvaa ruotsia – kerran totesi, että varmasti minäkin ymmärtäisin ruotsia, jos vain rohkaistuisin: ”Se on vaan sun omasta asenteesta kiinni.” Oli pakko pudottaa mies maanpinnalle ja kertoa, että tässä ei ole nyt asenteesta kyse. Jos ihan oikeasti kielitaidon koko kirja tiivistyy lauseisiin ”Jag heter Karoliina” ja ”När går nästä bussen till Slussen”, ei ihan hirveän hyvin menee. Enää ei ole kyse rohkeudesta tai ujoudesta, vaan yksinkertaisesti osaamattomuudesta. Siitäkin huolimatta, että jollain kummallisella ilveellä olen läpäissyt niin ruotsin yo-kokeen kuin akateemisen ruotsin yliopistossakin.

Hurmeen mukaan me ruotsia osaamattomat olemme juntteja. Kyllähän tuollainen nimittely tietysti sattuu, mutta siltä minustakin – juntilta – on hirmuisen monta kertaa kielitaidottomana tuntunut. Kun muutin 2005 Helsinkiin ja menin töihin Stockalle, tajusin ensimmäisen kerran konkreettisesti, että joku oikeasti puhuu toista kotimaista. Samalla myös ymmärsin sen, kuinka ruotsin kielen osaaminen – edelleenkin, vaikkei eletä enää mitään Mikael Agricola -aikoja – jakaa ihmiset usein meihin ja teihin. On ne vähän paremmat ihmiset, jotka puhuvat ruotsia. Ja sitten me rahvaanomaiset juntit, jotka emme sitä osaa.

Jos ruotsin ja suomen kielen jako kertoi joskus aikanaan kuuluiko ihminen porvareihin vai työläisiin, ei jako – ainakaan joissain piireissä – ole kadonnut vielä minnekään. Hurme sen sanoillaan jo osoitti todeksi.

Täytyi todeta, että häpesin – ja häpeän joskus edelleenkin – kun en ymmärrä sanaakaan jostain ruotsinkielisestä keskustelusta. Tulee hurjan kiusaantunut olo, kun pöytäseurue vaihtaa yhtäkkisesti kieleksi ruotsin tai kun joku letkauttaa jonkin hauskan sanonnan RUOTSIKSI. Siinä sitten istuu hölmö ilme naamalla, koska kyllähän nyt jokaisen akateemisen ihmisen kuuluu osata ruotsi kuin vettä vaan. Minä vaan en osaa.

Näin aikuisena kiroan sitä, etten ottanut itseäni niskasta kiinni kouluaikana. Olisi pitänyt lukihäiriöstä ja ympäröivästäni ruotsalaiset on homoja -asenteesta* huolimatta opiskella se perhanan kieli edes sille tasolle, missä englantini nykyisin on. Olin tyhmä, keskenkasvuinen ja varmaan myös vähän laiska. Ennen kaikkea olin ymmärtämätön maailman suhteen.

Silti olen sitä mieltä, että ruotsia osaamattomien haukkuminen junteiksi on vielä juntimpaa kuin itse kielitaidottomuus. Tulee ihan mieleen jo lapsena opittu sanonta: Se joka toisia junteiksi haukkuu, on sitä ite.

Ehkä Hurmeen pitäisi tutustua sielun sivistykseen akateemisten taitojen lisäksi. Silloin hän ymmärtäisi, ettei yksittäinen taito tee ihmisestä yhtään sen huonompaa – eikä kyllä parempaakaan – kuin jostakin toisesta. On hienoa osata erilaisia asioita, mutta itse asiassa todellisuudessa asiat mitataan muilla kuin taitojen luettelolla.

-Karoliina-

*teini-ikäisten keskuudessa levinnyt lentävä lause. Ei oma kantani aiheesta. 

Kuva: Pixabay