Miten olen muuttunut kahdessa vuodessa?

Jaoin torstaina ostolakkopostauksen kuvan Instagramiin ja yhtäkkiä minut valtasi tunne siitä, että olin nähnyt tämän kuvan joskus ennenkin. Tajusin kyllä, että tilanne oli mahdoton, koska kuva oli napattu vasta pari viikkoa aikaisemmin, mutta en voinut deja vulle mitään. Mietin hetken ja tajusin, että samainen villatakki oli ollut minulla päällä jo vuosia aikaisemmin toisissa kuvauksissa.

Kaivelin vanhan kuvan esille netin syövereistä ja en voinut kuin naurahtaa kun näin lopulta sen samankaltaisuuden uuden kuvani kanssa. Kuvassa oli sama nainen, välissä melkein tismalleen kaksi vuotta. Tukan väri oli vaihtunut, naamasta tullut jotenkin ”aikuisempi” (älkää sanoko rupsahtaneempi), mutta sama nainen siinä edelleen oli.

Ja kuitenkin niin eri. Parissa vuodessa minulle ja tälle elämälleni oli tapahtunut ihan valtavasti.

Muistan elävästi hetken, jolloin tuo ensimmäinen kuva otettiin Aution Janitan kanssa. Olin itkenyt koko yön. Meinasin jo aamulla perua kuvaukset, mutta en sitten kehdannut. Pistin vain enemmän meikkiä naamaan ja toivoin, että kauheimmat silmäpussit voisi häivyttää kuvankäsittelyssä. Oli sunnuntai.

Janita nauroi ja nauratti. Värisin Punavuoren kaduilla karmeassa talvituulessa ja oloni oli outo. Olin ihan uuden elämän alussa. Todella pelokkaana, väsyneenä ja olo kuin puristetulla tiskirätillä. Tiesin, etten olisi siinä olossa oma itseni, mutta en silti osannut olla oikein muutenkaan. Jokin Janitan tavassa olla sai minut kuitenkin rentoutumaan. Jostain sisimmästäni minulla kipusi toive – jopa tieto – siitä, että koko se ponnistelu, synkkien vesien läpi käynti ja hirveys olisi vielä joskus takana ja edessä näkyisi valo.

Kun katson puolestaan tuota tuoreempaa kuvaa, näen itseni nyt sellaisena, kuin tunnenkin olevani. Siinäkin palelee niin, että hartiat menevät vielä enemmän korviin kuin aikaisemmassa kuvassa. Näen iän tuomat rypyt ja sen, että kun ensimmäisessä kuvassa olin tyttö, nyt kuvassa on selvästi jo nainen. Ja vaikka silmäpussia on edelleenkin (ei näitä kestopusseja kai saa enää millään pois), näen itsessäni erilaisen rauhan kuin ennen. En tiedä, näkeekö sen ulkopuolinen, mutta minusta molemmissa kuvissa – vaikka niin loistavien kuvaajien linssin läpi onkin otettu – näkee vahvan eron olotilassani. Hymyillä kun voi niin monella tavalla.

Jos mietin, miten olen muuttunut, niin suurin ero on lienee se, että nyt luotan tulevaan. Muistan, kuinka voimaton olo minulla oli ollut aikana ennen ensimmäisen kuvan ottoa. Olin ikään kuin luovuttanut tulevaisuuden innokkaan odotuksen ja tavallaan jo alistunut siihen, että en voisi oikeastaan vaikuttaa oman elämäni kulkuun. Olin vaan elämän mukana ajelehtija, joka keinui laineilla. Nyt se ajatus tuntuu vieraalle, jopa pelottavalle, mutta silloin ja sitä ennen  pitkän tovin se oli ollut arkipäivääni. 

Ehkä uudesta kuvasta paistaa se, että minulla on taas pontta unelmoida ja suunnitella tulevaa. Odotan tulevaisuutta, ja vaikka en tiedäkään mitä se tuo, luotavan positiivisiin ylläreihin. Sitä paitsi vaikka tulevaisuus toisikin jotain kurjaa – niin kuin pitkässä juoksussa aina tuo – mitä sitä nyt murehtimaan. Pilaisi tämänkin hetken. Pääasia, että koen voivani vaikuuttaa moniinkin asioihin, jotka ovat ihmisen kokoisia. Suurempiin ei onneksi tarvitse eikä voikaan vaikuttaa.

Joskus abstrakteja asioita on vaikea käsittää. Sitä tietää, että elämä opettaa, muuttaa ja kasvattaa (joskus valitettavasti myös katkeroittaa ja nujertaa), mutta varsinkin omasta itsestään kehitystä (tai taantumusta) on kuitenkin vaikea havaita. Harvoin voi nimetä jonkin tietyn elämän pisteen tai kohdan, jossa käänteet tapahuvat tai muutos saa alkunsa.

Siksi onkin aika upeaa, etten perunut noita kuvauksia tammikuussa 2016. Koska ilman sitä ei olisi nyt tätä kuvaparia todisteena siitä, että aika monesta asiasta voi selvitä. Ihan silmin havaiten.

Kiitos ihana Janita Autio (vasen kuva), joka opetit minulle ensimmäisenä ihmisenä tässä maailmassa rentoutumaan kameran edessä. Ja Noora Näppilä (oikeanpuoleinen kuva), joka teet nykyisin samoja rentoutusharjoituksia kanssani viikottain! Tein ansioistanne se ”pelkkä blogikuva” kun on usein myös paljon muutakin, 

-Karoliina-