Onko onnellisuuten pyrkiminen itsekkyyttä?
Minun kaverini jätti syksyllä työpaikan, jossa oli voinut pahoin kauan. Päätös ei ollut äiti-ihmiselle ja asuntovelalliselle helppo, mutta kun hän lopulta päästi irti, tipahti sellainen taakka ystäväni harteilta, ettei hän ollut osannut edes kuvitella. Vaikka irtosanoutumisen syy olikin pyrkimys parempaan, tajusi ystäväni vasta vapauden koitettua, että töissä oli mättänyt moni sellainenkin asia, jota hän ei ollut siellä ollessaan edes osannut tunnistaa. Ja kun päätös lähdöstä oli tehty, ystäväni valtasi helpottuneisuus. Minun silmiini hän oli taas pitkästä aikaa oma itsensä.
Työpaikan jättämisellä ei ollut kuitenkaan pelkästään positiivisia vaikutuksia. Sen lisäksi, että ystäväni vanhemmat syyllistivät pelkäsivät tyttärensä jäävänsä työttömäksi (ei jäänyt), oli eräällä ystäväni (ex-)työkaverilla paljonkin asiaa irtisanoutumisen tiimoilta. Pääpointti tämän sanomassa oli se, että ystäväni teki väärin. Ja väärin nimenomaa siksi, että ”elämässä ei koko ajan tarkoitus olla vain onnellinen. Pitää pystyä kestämään arkea”, oli ystäväni työkaveri näpäyttänyt viimeisen työpäivän loppukaneetiksi ja marssinut sitten ovesta ulos.
Ystävääni, joka oli kyllä päätöksensä takana, jäi kuitenkin vaivaamaan nuo sanat. ”Olenko mä joku hedonistipaska vai mitä?” Ei olllut. Ja nyt kerron, miksi.
Onnellisuus on aihe, josta on saanut viime aikoina lukea niin paljon kirjoittelua kuin vain intoa lukea on ollut. Netti, kirjakaupat ja lehtihyllyt ovat pullollaan tekstejä siitä, kuinka ihmisiä opastetaan kohti onnea. Joskus onni löytyy vapaaehtoistyöstä ulkomailla, joskus karsituista kaapeista, downshiftaamisesta tai mielenhallinnasta. Onnellisuus ja hyvän olon tavoittelu on aikamme trendi.
Yhtäaikaisesti onnellisuus on kuitenkin myös tabu. Edelleenkin maamme on täynnä kurttuotsia, joiden mukaan onnellisuuden tavoittelu on mitä alhaisin elämän tavoite. Että jos aikuinen ihminen – herranjestas – pyrkii elämässään onnellisuuteen, on se merkki keskenkasvuisuudesta. ”Jos jokainen täällä tavoittelisi itsekkäästi vain onnea, ei siitä mitään tulisi”, oli ystäväni työkaverikin todennut. Ja samalla kiteyttänyt sen harhaluulon, joka onnellisuuteen usein mielestäni virheellisesti liitetään – onnellisuuden ja onneen pyrkimisen ajatellaan olevan itsekästä.
Vaikka en toki voikaan sanoa muiden ihmisten onnellisuudesta paljonkaan, olen sitä mieltä, että onnellisuus – nimenomaan – ei ole itsekäs asia. Vaikkapa nyt seuraavista syistä:
- Harva ihminen on onnellinen omassa ylväässä yksinäisyydessään. Jos ajatellaan onnen tulevan yksin omaa itseään pönkittäen, on se aika utopistinen ajatus (terveiden ihmisten keskuudessa, narsistit ja muut tämän tyypin ihmiset erikseen). Yleensähän onni syntyy yhteydessä muihin ihmisiin. Onni tulee lasta silittäessä, rakastaan suudellessa, ystävien keskellä nauraen.
- Onnellisuus on myös asia, jonka olemassaolon tai sen puutteen huomaa parhaiten toisten ihmisten seurassa. Jos olo on onneton, usein tätä tunnetta siirtää myös ympärilleen. Ja koska ne rakkaimmat ihmiset ovat siinä lähimpänä, siirtyy onni tai onnettomuus välittömästi ensin niihin kaikkein tärkeimpiin ihmisiin. Näin ollen suurin lähimmäisenrakkausteko on laittaa itsensä ja omat onnellisuustasonsa siihen jamaan, ettei siirrä kurjia fiiliksiä niihin kaikkein rakkaimpiinsa. Tämä oli asia, jonka myös ystäväni oivalsi silloin, kun tajusi karjuvansa työpaikkastressiään lapsille ja miehelleen.
- Scandinavia Music Groupin biisissä lauletaan ”onni on perintöä”. Se on lause, jota olen monta kertaa miettinyt ja todennut myös yhtä monta kertaa nerokkaaksi oivallukseksi. Jos tekee itsensä onnelliseksi, tekee samalla myös perillisensä – lapset, ystävät ja vertaiskuvallisesti myös oman itsensä tulevaisuudenkin. On helpompi säteillä hyvää oloa, jos pohja onnellisuuteen on kunnossa. Jos lapset vaikka näkevä, että vanhemmat kohtelevat itseään ja toisiaan hyvin, tulee heidän päähänsä kuva siitä, kuinka asioiden kuuluukin olla. He eivät itsekään todennäköisesti suostu ottamaan mitä tahansa shaibaa niskaan itsekään. He tietävät, ettei tarvitse. He ovat arvokkaita.
- Todellinen onnellisuus, sellainen sisältä tuleva on voima, jonka avulla maailman – vaikka nyt vähän ylvästä onkin sanoa – on astetta parempi paikka. Jos voi hyvin, jaksaa antaa kaunista palautetta muille. Jos voi hyvin, tekee epäitsekkäitä tekoja ja siirtää onnea. Jos voi hyvin, muistaa omat rajansa, halunsa ja toiveensa, eikä ajaudu katkeraksi. Onni lisää onnea. Kasvaa eksponentiaalisesti.
Seuraavan kerran, kun joku tulee sanomaan onnellisuuden olevan itsekästä tai väärää, aion kysyä, mitä ihminen tällä oikein tarkoittaa. Ihan liian usein ajatellaan, että vanhemman – erityisesti äidin – pyrkimys onneen, olisi jotenkin lapsilta, perheeltä ja ystäväni tapauksessa – jopa työkavereilta – pois. Todellisuudessa kun asiat ovat aivan toisin: Yksilön onnellisuus lisää aidosti koko yhteisön onnea.
Sitä paitsi: Jos asettaa arjen ja onnellisuuden tavoittelun toisensa vastapareiksi – kuten ystäväni työkaveri – voi elämä ollakin aika raskasta. Silloin pari mentaaliharjoitetta ja pohdinta siitä, miksi onnellisuus ärsyttää, on paikallaan.
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä
Asu: Ivana Helsinki (saatu)