Vihaisesta feminististä Nordinin Mariaksi?

emoticon-1659234_960_720.png

Istuimme uutena vuotena naisporukalla ystäväni ruokapöydän ääressä, kun miehet olivat kömpineet omaan kammioonsa katsomaan urheilua ja lapset leikkivät yläkerrassa. (Voiko olla muuten stereotyyppisempää? No anyway, juttu jatkuu)

Juttelimme vaikka mistä aiheista maan ja taivaan välillä, mutta yksi pääteema oli lastenkasvatus. Minä ja vierustoverimme olimme asioiden suhteen kuin yö ja päivä. Minä tiedän olevani monessa kasvatusasiassa tiukka. En esim. koskaan anna periksi jo sovituista jutuista tai viimeiseksi sanaksi sanotusta päätöksestä, vaikka F seisoisi päällään tai maanittelisi hamaan tappiin. Vierustoverini sen sijaa kertoi, että antaa periksi ”melkein aina”. Niin ja kaiken lisäksi heillä ei ollut nukkumaan- tai kotiintuloaikoja, eikä hän ollut ollut erossa lapsistaan kertaakaan 14 vuoden aikana. Ei edes yhtä yötä! Ajatus sellaisesta symbioosista sai minut haukkomaan henkeäni.

Kuuntelin silmät ymmyrkäisinä hänen puheitaan ja en voinut kun olla toteamatta, kuinka eri tavalla lapsista kasvatetaan kunnon kansalaisia ja hyviä ihmisiä. Koska tämän pariskunnan lapset ovat niin isoja, että noiden kasvatuslinjojen tulokset näkee jo aivan konkreettisesti – Ne ovat toimineet niin hyvin, kuin vaan vanhempi voi kasvatuksensa toivoa toimivan! Heidän lapsensa ovat ihanan empaattisia, iloisia, hyvätapaisia ja ahkeria. Mitä muuta voisi toivoa? Ei mitään!

Keskustelu oli ihan hirvittävän virkistävä ja ilahduttava. Koska vaikka meitä pöydän ääressä olikin monta erilaista kasvattajaa ja äitiä, jokainen kunnioitti toistensa tapaa toimia. Erilaiset kannat herättivät ennemminkin vain hyvää pohdintaa ja keskustelua, kuin riitaa. Me itse asiassa nauroimme ihan kauheasti ja välillä totesimme aivan aidon hämmästyneinä sen, kuinka erilaisia perheitä ja kasvattajia voikaan olla. Niinhän sitä sanotaan, ettei kaikki tavat sovi kaikille perheillä ja lapsille, mutta tässä tilanteessa tuo asia vain korostui.

Pohdittuani tuota keskustelua omassa päässäni vielä myöhemminkin, tajusin, että keskustelusta voisi ottaa paljon oppia myös muihin tilanteisiin. Vaikka meidän keskustelumme tuon pöydän ääressä liittyikin ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin perheen sisällä, enkä koe olevani niiden suhteen oikeastaan koskaan (jos ei karmeuksia tapahdu) kärkäs tai tuomitseva, joissakin toisissa tilanteissa en taas osaa pitää päätäni ollenkaan kylmänä. Tarkoitan sitä, että kun keskustelu menee yhteiskunnalliselle tasolle – erityisesti tasa-arvoon – minä harvoin pystyn tuollaiseen mukavaan rupatteluun eri mieltä olevien ihmisten kanssa. Olisi esimerkiksi hirmuisen vaikea kuvitella, että olisin samaan tyyliin nauranut ja nyökytellyt päätäni, jos vierustoveri olisi kertonut, että naisten ja miesten palkkaerot ovat ihan ok juttu tai että ihonväri oikeuttaa syrjimiselle. Tunnen itseni! Siinä tilanteessa verenpaineeni olisi noussut, ääneni kohonnut ja kuuntelukykyni laskenut. Olisin täysin varmasti ladannut pöytään kasatolkulla omia perusteitani ja tuominnut – ihan suoriltaan tuominnut – toisen tavan ajatella vääräksi.

Samaisen pohdintani aikana minulle tuli mieleeni tilanne, joka käytiin meillä kotona joskus viime kesänä. Silloin A kysyi aivan uteliaisuuttaan, miksi minun agressiivisuustasoni nousee poikkeuksetta heti, kun alan puhua naisasioista. Kysymys oli kyllä nerokas, koska itsekin havahduin vasta silloin siihen, että näin tosiaan käy. Joka kerta! Silloinkin, kun niin ei tarvitsisi käydä.

Ehkä omat vuoteni (ja naishistorian luvut) ovat osoittaneet, että naisasioiden eteen pitää taistella. Että harvoin sitä valkoinen mies (öh, tämmöinen kevyt kärjistys tähän väliin) antaa omista oikeuksistaan ja vapauksistaan mitään, jos niitä ei varta vasten, kovin sanakääntein ja teoin vaadi. Tästä syystä minusta onkin varmasti tullut vihainen feministi. Se, joka ei siedä aiheen tiimoilta ollenkaan vasta-argumentteja ja joka kokee, että barrikadeille on noustava heti täydessä sotavarustuksessa. Ja se, joka tulee vihaiseksi heti, kun aiheesta pitää alkaa edes keskustella.

Toisaalta olen sitä mieltä edelleenkin, että tapani on joskus ihan oikea. Joskus on vaan ihan pakko iskeä luu kurkkuun ja osoittaa, että vaikka olisikin viisikymmentäkiloinen tytönhupakko (mitä 32-vuotias äiti vielä joidenkin setämiesten silmissä on), ei se oikeuta huonolle kohtelulle. Toisaalta olen sitä mieltä, että minun pitäisi alkaa valitsemaan taisteluni oikein. On ihan turhaa kiihtyä tilanteissa, joissa ei ole pakko. Ja on ihan tyhmyttää nostattaa omaa verenpainettaan silloin, kun asioista voisi selvitä – ehkä jopa paremminkin – rauhallisella kommunikaatioilla.

Olen ihan varma, että naisasiat herättävät minussa aina nukkuvan karhun. Mutta jospa se karhu voisi joskus olla myös leppoinen nalle? Oma ihailuni kohde tässä asiassa on vuosia ja vuosia jo ollut Nordinin Maria. Hän on – kuten moni tietää – monessa asiassa edellä aikaansa. Hyvällä tavalla hippi ja ajattelija ja todellinen muutosten tekijä. Silti en ole KOSKAAN kuullut, että hän tuomitsisi ketään. Maria puhuu kemikaalittomuuden ja monen muun asian puolesta, mutta halaa silti minua kaikkine hiuslakkoineni, hajuvesineni ja ei-luomumeikkeineni, eikä ole koskaan yrittänyt tuputtaa kantaansa, ollut agressiivinen valinnoistani tai vihastunut.  Hän on osannut olla lempeä ja hyväntuulinen sellaisessakin seurassa, jossa on ollut ainoa oman kantansa edustaja. Hän ei esimerkiksi ole varmasti koko meidän tuntemisemme aikana edes kertaakaan vinkannut minulle omista jutuistaan, vaan olen saanut olla hänen vierellään ihan oma itseni sellaisena kuin olen, niine tapoineni kuin olen. Joten pusuja Punavuoreen! Olet huippu!

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

suhteet oma-elama ystavat-ja-perhe uutiset-ja-yhteiskunta
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.