Sisällissodasta 100 vuotta – Ja ollaanko yhtään parempia?
Kaupallinen yhteistyö: Tampereen Työväen Teatteri
Viime syksynä aloittamani teatterilähettilään pesti on tuonut viime aikoina rutkasti iloa ja ajateltavaa. Olen itse asiassa istunut 12 päivän aikana kolmesti Työviksellä: Ensin Klubin puolella jo klassikoksi muodostunee Luolamies-monologissa, sitten Tytöt 1918 ensi-illassa ja viimeksi tämän viikon keskiviikkona Pasi was heren enskarissa. On se vaan kummallista, miten erilaisiin tunnelmiin, aatoksiin ja oloihin erilaiset näytelmät voivatkaan katsojansa johdattaa. Se, missä Luolamiehessä nauroin poskilihakseni kipeiksi, Tytöt 1918 sai aikaan ihan toisenlaisen olotilan. Nyt yritän parhaani mukaan kertoa siitä, miten teatteri voi parhaimmillaan koskettaa.
Tytöt 1918 kertoo vuoden 1918 tapahtumista, tarkalleen ottaen Tampereen alueen naiskaartilaisista. Musikaalin on käsikirjoittanut ja ohjannut Sirkku Peltola, ja vaikka näytelmän hahmot ovatkin fiktiivisiä, voi jokaisen heistä jäljentää historiankirjoihin tallennettuihin punakaartilaisnaisiin. Koska Tytöt 1918 on musikaali, sävelet ja lyriikka ovat merkittävässä osassa tunnelman luonnissa ja tarinan kulussa. Musikaalin sävelmaailman on luonut Eeva Kontu, sanoitukset ovat puolestaan ikisuosikkini, Heikki Salon, käsialaa.
Olen lykännyt tämän postauksen kirjoittamista jo monta päivää. En siksi, että näytelmä ei olisi herättänyt minussa sanoja tai lauseita. Vaan siksi, että tällä kertaa on sellainen olo, että kaikki se mitä kirjoitan, ei voi millään tehdä sitä kunniaa näytelmälle, jonka se ansaitsee. Tekisi mieli vaan ripotella toinen toistaan isompia ja ihanampia adjektiivejä perä perään, mutta ymmärrän, ettei se ole viisasta. Tiedän nimittäin itsekin, että liialliselta kuulostava kehu – vaikka kuinka olisikin totuudellinen – vie vaan pohjan koko postaukselta, ja toisaalta jo alkeellisimmissa peruskoulussa opituissa analyysiohjeissa painotetaan, että hyvässä taideteoksen tulkinnassa pitäisi löytää niin hyvät kuin kehitettävätkin puolet. Joten yritetään tehdä tämä maltilla, vaikka koko homman voisi kuitata sanalla täydellinen.
Aluksi on kerrottava, että koko musikaalin tarina on jotain sellaista, jota en ole varmasti nähnyt koskaan teatterilavalla. Minulle kirkastui oikeasti vasta tämän musikaalin avulla se, mitä vuonna 1918 todella tapahtui, kuinka tapahtumat vaikuttivat yksilötasolla ja miten epätoivoisia monet olivat. Tähän asti vuosi 1918 oli minulle vain kappale yläkoulun historian kirjasta. Jokin kerrottu kertomus mustavalkoisten kuvien ryhdittämänä. Tytöt 1918 toi kuitenkin sisällissodan lähelle ihmistä. Tarinaksi ihmiseltä ihmiselle. Sillä tavalla, että sata vuotta välissä ei merkitse enää mitään.
Sirkku Peltolan tuoma näkökulma valkoisten ja punaisten väliseen sotaan on luonnollisestikin merkittävä: Se, missä Tytöt 1918 on tarina Tampereesta, itsenäistymisen jälkeisestä Suomesta ja ihmisen halusta kohti parempaa, on se myös tarina naisista. Siitä, miten sukupuoli rajoittaa ja toisaalta, kuinka sukupuolirajat voi ylittää. Suuri kunnia tämän tarinan voimalle kuuluu tietysti näyttelijäkaarteille, jonka kyky ilmentää naisvoiman ja toisaalta naisten voimattomuuden tunnetta, oli yksi musikaalin olennaisimpia elementtejä. Oli pysäyttävää nähdä niin iso joukko asiansa osaavia, omistautuneita ja lahjakkaita naisia lavalla yhtäaikaisesti. Ilman niin hyvää roolitusta tai roolisuorituksia tarina ei olisi ollut laisinkaan niin uskottava.
Minulla on aina ollut aika ristiriitainen suhtautumistapa musikaaleihin. Tietysti hyvän musiikin kuunteleminen on aina nautinto. Olen silti kokenut, että musikaaleissa on usein helposti jotain sellaista teennäistä, joka saa minut kiusaantumaan. Ja toisinaan on tuntunut, että laulu on katkaissut hyvän dialogin juuri siinä kohdassa, kun olen toivonut sen jatkuvan. Tytöt 1918 toimi kuitenkin musiikkinsa kanssa täysin toisin: En nimittäin aina edes rekisteröinyt sitä, milloin puheosuudet vaihtuivat lauluksi tai laulu puheeksi. Lyriikat ja sävelet oli nivottu niin tarkasti kiinni tarinaan, ettei yksikään musiikkikohtaus tuntunut irralliselle tai päälle liimatulle.
Erikoiskiitos vielä musikaalin koreografille, Marjo Kuuselalle. Oli avartavaa huomata, kuinka ihmiskehon liikkeillä pystytään ilmentämään niin syvästi tunteita. Olen nähnyt teatterilavoilla naurua ja itkua, mutta suurimmat tunnereaktiot minussa silti herätti Tytöt 1918 -musikaalin koreografiat. Varsinkin musikaalin lopussa tapahtuva liikehdintä kuvasi niin hyvin ihmisten kokemaa tuskaa ja epätoivoa, että välillä teki jopa pahaa katsoa lavalle. Käsittämätöntä ja ihmeellistä.
Nyt olen saapunut tekstini loppuun. Pitäisi kertoa jokin kriittinen sana, jotta teksti olisi kokonainen. Vakavasti otettava. En voi kuitenkaan kuin todeta, että en keksi Tytöistä mitään negatiivista sanottavaa. Se siitä.
Sata vuotta on ihmiskunnan historiassa yksi kärpäsen paska. Joskus kummastuttaa, mistä ihmisten – saman kansakunnan ihmisten – viha kumpusikaan sisällissodan aikana. Kuinka he pystyivät ampumaan suoraan päähän tai selkään? Veljeä, siskoa, ystävää? Kun mietin meininkiä, jota politiikassa, somessa ja mediassa juuri nyt käydään, on surukseni pakko todeta, ettei Suomi juurikaan ole noista ajoista muuttunut. Täällä ei ammuta ehkä Amurissa asella, mutta muilla keinoin kyllä. Ja se jos mikä, on pelottavaa.
Tytöttöjen tarina tuo väkisinkin mieleeni sen, ettei sata vuotta – lopulta – olekaan kovin pitkän matkan päässä. Vaikka vuoden 1918 tapahtumiin vaikuttivatkin monet sellaiset seikat, jotka nyt eivät ole enää ajankohtaisia, on tässä ajassa myös paljon samaa. Jos tämän maan asenneilmapiiri ei ala muuttua, en näkisi yhtään kaukaa haetulle, että jotain tuollaista tapahtuisi vielä joskus tulevaisuudessakin. Kuilu meidän ja teidän välillä tuntuu joskus hurjalle.
Onneksi on mahdollisuus tehdä myös toisin. Koska kaikki lähtee ihmisestä. Jos se vaan muistaisi olla ihmisiksi.
-Karoliina-
*Video: Valtteri Auvinen, H23