Tässä on minun rakkaani!

Tässä kuvassa on koko minun elämäni.

Ne kaksi kaikkein rakkainta.

Oma tytär. Vatsassani kasvanut. Jo olkapäähän ylettyvä. Samaa pippuria kuin minä. Se, jonka nenän asennostakin tiedän tämän tunnetilat ja se, jonka kanssa kipinät ja pusut sinkoilevat. Tytär, jossa tiivistyy jotain niin hienoa lapsena olosta. Mieltä myllertävää viisautta ja rapa poskella ojissa möyrimistä. Taivaan rantojen maalailua ja tarkkaa retoriikkaa.

Niin ja oma mies. Se vasta aikuisena löydetty, koko elämän ajan etsitty. Kauas olkapääni yli yltävä. Lempein ja viisain, johon olen tähän ikään törmännyt. Se, jonka kanssa kaikki on oikein. Se, jossa on sopivasti kitkaa ja vastusta, turvaa ja silitystä. Molempia oikeissa mittasuhteissa.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen kokenut olevani tietyllä tavalla tärkeämpi  kuin koskaan. Tärkeä siksi, että minä olen se olennainen linkki perheeni keskellä. Se, jonka vuoksi nuo kaksi ovat toistensa perheenjäsenet. Syy, miksi me kaikki olemme nyt tässä porukalla. 

Toisinaan mietin, miten ihmeessä olen voinut muodostaa näin hyvän sakin. Mikä onni onkaan ollut, että kaikki palaset ovat loksahtaneet kohdalleen. Kuinka ihanaa on elää keskellä rakkautta. Kliseistä. Mutta siltä se vaan tuntuu.

Joskus linkkinä olo näiden kahden välillä tuntuu taas kauhealle taakalle. Joskus ajattelen, että minun on pelastettava kaikki. Pelastettava mies lapsiperheen kurjilta päiviltä ja pelastettava lapsi siltä, että ne ohjeet, käskyt ja vanhemman opastukset – varsinkin ne ei-niin-kivat – antaakin äidin sijaan joku toinen. Pelastettava, vaikkei kukaan sellaista ole minulta pyytänyt tai vaatinut. 

Silloin kuljeskelen tuntosarvet pystyssä ja etsin mahdollisia alkavia eripuria. Suomennan lapsen ajatuksia miehelle, miehen ajatuksia lapsille. Mietin, että ”voi vittu, monetkohan oksennustaudit ja täivaarat tuo vielä jaksaa” tai että ”voi kun et aikuisena ajattelisi, että me tehtiin kaikki sun kasvatuksessa päin persettä”.

Vaikka ihan turhaan. Sen olen vihdoin alkanut tajuta.

Koska ainoa, jota perheeksi kasvaminen on niin kovasti pelottanut, olen ollut minä. Ei nuo kaksi ole olleet moksiskaan. Mutta minä olen. On ollut vaikea päästää toinen aikuinen minun ja tyttären maailmaan. On ollut vaikea luottaa, ettei sängynpeittelyerimielisyys erota noita kahta toisistaan tai tajuta se, ettei tämänkään – niin täydelliselle kun se kaikessa arkisuudessaan ja ihanassa epätäydellisyydessään tuntuukin – tarvitse olla täydellistä.

Tajusin kaiken yhtenä ilta, kun katselin heitä salaa. He löhöttivät –lapsi ja se kaksimetrinen – 150-senttisessä sängyssä ja lukivat iltasatua. Sadun jälkeen annettiin pusut ja sanottiin jotain ihan erilaista, mitä minä sanon, kun vien tyttären unille. Olivat kehitelleet ihan omat lorut ja riimit. Sellaiset, joihin minä en kuulunut. Joita en ollut aikaisemmin edes kuullut. Ei tarvittu minun ja tyttären mantraa ja aina oikeassa järjestyksessä sanottuja hyvän yön toivotuksia tai iltarukousta. Ei. Heillä oli omat juttunsa.

Siinä ne sitten olivat. Toistensa ihmiset. Kaksin. Ilman minua. Ja silti ihan kokonaisina toisilleen. Ilman, että välistä olisi puuttunut kukaan muu ihminen. Eikä puuttunutkaan. Ei nyt iltasadulla, eikä silloin, kun mies opetti tyttären luistelemaan. Ei silloinkaan, kun nuo kaksi tahkosivat pitkin Pyynikin pururatoja pyörälläajoharjoituksia niin, että tanner tömisi. Metsään oli lentänyt pari pienen ihmisen kirosanaa, mutta lopulta myös apupyörät. Selvittiin ilman minua. Silloin ja sata kertaa muulloinkin.

Joku on joskus kysynyt minulta, mikä tekee minut onnelliseksi. Vastaus on aivan selvä. Silloin, kun näen, että minun rakkaimpani ovat myös toistensa rakkaat.

-Karoliina-