Suurin pelkoni – skeptisyys!

Katselin SuomiLOVEa sinä iltana, kun PMS oli taas kerran vallannut mieleni. Normitiloissa lempiohjelmani sai toki liikuttumaan nytkin joissain väleissä, mutta tällä kertaa en katsonutkaan ohjelmaa niin ruusuisten silmälasien läpi kuin yleensä.

Mieleni alkoi kuin jonkin myrkytyksen saaneena maalailla piruja seinille. Aloin pohtia, kuinka näitä ohjelman pariskuntia alkaisikin ärsyttää ohjelmaan mukaan lähteminen, jos suhde päätyisikin eroon. Kuinka heitä piinaisi telkkarin uusinnat ja se, että pitikin silloin joskus hehkutella rakkauttaan koko Suomelle. Ja jos ei siinä vielä olisi ollut tarpeeksi typeriä ajatuksia päähäni, pysähdyin henkilön kohdalla, joka kertoi tietävänsä miten he rakastavat miehensä kanssa toisiaan aina. Tuhahdin. Mistä kukaan voi muka tietää varmaksi tuollaista? Ehkä tässä hetkessä asiasta voi olla aika varma, mutta elämässä tapahtuu niin paljon shaibaa, ihmiset eivät pidä sanojaan ja elämä muuttaa, että on vaan silkkaa typeryyttä ajatella tietävänsä jotain rakkauden kulusta.

Muutaman päivän päästä – heti PMS-hirviön mentyä taas kerran tiehensä – havahduin, kuinka pöllöjä ajatuksia päässäni olikaan SuomiLOVEa katsoessani ollut. Vaikka tiesinkin suurimman osan synkkyydet johtuneen hormonipuuskasta, oli pakko myöntää – myös sillä iloisella ja normaalilla aivotoiminnalla – että kyllä sellainen tietty skeptisyys minussa kytee haluamattani välillä muulloinkin. Vielä nykyisinkin, vaikka olen tietoisesti yrittänyt ravistella sitä monen monta vuotta kehostani pois.

Minä uskon, että minussa on koko elämäni vuorotellut pessimisti ja optimisti. Tavallaan olen aika usein se peruspositiivinen (inhoan muuten tätä termiä, mutta toisaalta se kuvaa asiaa aika hyvin), joka hymyilee, höpisee ja innostuu. Se, joka on tyytyväinen nimenomaa arkeen ja joka ajattelee, että tulevaisuudessa voi tapahtua mitä vaan hauskaa. Toisaalta olen ollut se, joka varautuu aina pahimpaan. Olen vaikka hakenut yliopistoon, mutta silti tehnyt kolme muuta suunnitelmaa sen varalle, jos en pääsisikään sisään. Se sama nainen, joka haluaa elää satavuotiaaksi, mutta pelkää kuitenkin kuolemaa joka viikko.

Tähän asti – oikeastaan viime vuosiin asti – olen ajatellut, että pieni pessimismi ja skeptisyys ovat vain merkki älykkyydestä. Että ne yltiöpositiiviset tyypit, jotka uskovat elämään vielä syöpädiagnoosin, pettämisten tai konkurssin jälkeen ovat jotenkin yksinkertaisempia kuin me mököt. Aivan kun heitä pitäisi ravistella tajuamaan tosiasiat, vaikka nyt olen ymmärtänyt, että elämässä on aika vähän enää tosi asioista. Varsinaan silloin, jos tarkastelun kohteena on se, kuinka ihmisen tulisi toimia ja ajatella kulloisessakin tilanteessa. Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, ettei skeptisyys ole yhtään sen parempaa tai ylevämpää ajattelua kuin avoin toiveikkuuskaan. Päinvastoin: Skeptikoilta jää näkemättä paljon sellaista hyvää, jota heillä jo on. Tai jota on tulossa. Jos aina odottaa pahinta, varmasti myös saa sitä, koska silloin harvemmin ei edes tunnista ympäröivää hyvää.

Siksi SuomiLOVEsta kumpuavat ajatukset pelästyttivät minua varmasti niin melkoisesti. Tiedän, että vuosia sitten olin paljon enemmän skeptinen ja pessimistinen kuin nyt, mutta luulin jo päässeeni niistä tuntemuksista hyvinkin jo yli. Kun mietin elämääni kuitenkin taaksepäin, on pakko myöntää, että vaikka koen olevani nyt onnellinen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, en ole ollut sellainen aina. Ja se skeptikkohistoria onkin asia, josta ei pääse noin vain rimpuilematta eroon.

On ollut nimittäin monta hetkeä tämän liki 33 vuoden aikana, jolloin jokin kurjista skenaarioistani on päässyt tapahtumaan ihan oikeasti. On tapahtunut kurjia juttuja. Olen itse ollut se, joka ei ole pitänyt sanojaan. Se, joka ei olekaan rakastanut hamaan tappiin tai kunnioittanut toista tarpeeksi. Toisaalta olen myös itse joutunut tahtomattani, toisen ihmisen päätöksestä, hylkäämään sellaisia haaveita, jotka oli jo sovittu ja joita olisin halunnut itse edelleen seurata. Minua on petetty hetkellä, jolloin olen kuvitellut asioiden olevan hyvin. Lytätty itsetunto, vaihdettu minut johonkin toiseen jos ei kokonaan, niin kuitenkin sellaiseksi ajaksi, että sitä ei voi unohtaa.

Elämä on siis kaiken hyvän lisäksi opettanut, että ihminen on kaikessa ihanassa ihmisyydessään myös julma olento. Sellainen, joka tekee virheitä, käyttäytyy väärin ja pettää luottamuksen. Ja välillä olenkin kokenut, että jos se ei tapa, niin se vahvistaa -sanonta on täysin väärä. Jos nimittäin miettii kaikkea sitä taakkaa, jota elämän kolhut jokaiselle meille niskaan tuo, voi arvet joskus tehdä paljon muutakin kuin vahvistaa. Arvet voivat kasvattaa suojakilven ihmisen ja sydämen väliin. Kerätä pessimismin mytyksi mieleen tai tehdä positiivisesta ihmisestä skeptikon. Jos se ei tapa, niin se tekee pelokkaaksi olisi joissakin tilanteissa osuvammin sanottu. Ainakin se kertoisi joskus enemmän minusta kuin ensimmäinen versio. Vastoinkäymise kyllä nimittäin varmasti lisäävät vahvuutta, mutta helposti ne saavat epäilemään myös hyvää. Sitäkin, millä ei ole mitään tekemistä menneen kanssa. 

Istuin kauan SuomiLOVE-ajatusteni kanssa ihan hiljaa. Tajusin, että se jostakin uumenista välillä lonkeroitaan kurotteleva skeptisyys ja kyynisyys ovat minun viholliseni. Se, jota vastaan minun on taisteltava. Se, joka toki on tämän elämän kokemusten jälkeen ihan looginen sielun takiainen, mutta samalla myös se, josta haluan päästä lempeän päättäväisesti eroon. Koska jos sille antaa pikkusormensa, en usko, että elämässä voi olla onnellinen. Kurjat ajatukset kun myrkyttävät mielen niin paljon tehokkaammin kuin hyvät pystyvät tekemään pesää sieluun.

Meillä ihmisillä ei oikeasti ole sen suurempia lahjaa ja toisaalta asetta kun sanat ja teot. Sillä tavalla SuomiLOVEn naisen puhe siitä, että he ovat miehensä kanssa luvanneet rakastaa toisiaan aina, on myös järkevintä, mihin ihminen voi uskoa. Sen suurempaa lupausta nimittäin elämästä tai sen kantavuudesta kun kukaan ei voi toiselta saada. Ei täällä uhata aseilla, vaikka ei haluaisikaan enää rakastaa. Ei tulla kysymään vakuussummia rakkaudenlupauksista tai vaadita sanktioita pettymysten tuottamisesta. Jos pyrkii hyvään oloon ja tasapainoon, ei voi tehdä muuta kuin luottaa siihen, että elämä on luottamisen arvoinen. 

Sanat. Ne voivat olla vain pelkkää sananhelinää, tyhjiä sisältään. Tai sitten niissä on ihan kaikki. Elämä, ilo ja luottamus. Se, mitä sanat edustavat, on valinta, jonka ihminen tekee joka päivä toimiessaan niiden puolesta tai vastaan. Ja mitä minuun tulee, olen päättänyt nitistää historian haamut. Puhua sen kauniilla sanoilla kumoon ja nuijia pahan hyvällä.

Toivoa ja valoa viikon viimeiseen päivään! Maaliskuun ekaan sunnuntaihin!

-Karoliina-

Kuvat:Noora Näppilä

Asu: Bomber, AHOY – Ivalo (kotimainen tekstiili)* // t-paita, Nanso (kotimainen tekstiili) // farkut, Zara 

*saatu