Aivan liian pitkät terveiset täältä sairaalasta

Kirjoitan tätä Acutassa tänään torstaina, 15.3.2018, klo 10.10

Kirjoittelin viime viikolla siitä, kuinka flunssa on taas kerran ottanut vallan naisesta. Noh. Koko hommahan alkoi pakkaslenkin jälkeisestä hengenahdistuksesta, josta seurasi todella heikko olo ja kuume. Ekan kerran hakeuduin hoitoon maanantaina 5.3 ja sen jälkeen olen rampannut kolmella yksityisellä ja kolmesti kunnallisella. Verikokeet ja keuhkokuvat melko ok, joten kotiin laitettu aina astmalääkkeiden ja kortisonin kanssa.

Nyt menneenä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä olo paheni todella paljon. En saanut henkeä ja koko rintaa puristi. Ihan kun joku 200-kiloinen olisi istunut rinnan päällä ja joku samalla olisi kuristanut kurkusta. Hakeuduin maanantaiaamuna Koskikeskuksen Pihlajalinnaan ja sain oikeasti ensimmäisen kerran tämän taudin aikana lääkärin eteeni, joka alkoi selvittää tilannetta kokonaisvaltaisesti. Ei vain yhtä oiretta ja sitten kotiin. Tämä lääkäri alkoi selvittää kaikkea jatkohoitoa ja huolehti minut niin perille asti taksiinkin, että soitti jopa perään, sainko kyydin Acutaan, eli tänne Tampereen ensiapuklinikalle.

Ennen Acutaan lähettämistä lääkäri esimerkiksi mittautti pef-arvoni (ovat varmasti tuttuja monille astmaatikoille. Liittyy hapenottoon, en osaa sen tarkemmin selittää). Minulla viitearvo olisi sellaiset 450-480, mutta sain puhallettua hädin tuskin koko 1,5 viikkoa kestäneen maksimiastmalääkkeen + kortisonin avulla vaivaiset 240. Eli ei ihme, että himppu verran on ahdistanut.

Koskarista lähdettiin siis kohti Acutaa. Vaikka paikka oli tupaten täynnä jengiä, oli henkilökunta aivan ihanaa ja ystävällistä ja ammattitaitoista. Minun tilaani alettiin selvittää perinpohjaisesti. Otettiin verikokeita, EKG, normiröntgen ja jopa varjoaineen kanssa kuvat, jossa haluttiin varmistaa, ettei minulla olisi sydänveritulppaa. Lopulta kuitenkin onneksi kävi ilmi, että kyseessä oli ”vain” astman pahenemistila. Mutta tästä alkoikin sitten episodi, joka on ollut aikamoinen farssi.

Heti kun selvisi, ettei hengenvaaraa ole, vuorossa ollut lääkäri sanoi, että minut kotiutetaan niiltä hyviltäni. Olin aika äimänä, koska tunsin, kuinka paskassa olossa olin. Minulla on aina ollut aika kova kipukynnys, joten harvoin edes myönnän, etten jaksa tehdä jotain. Eilen oli kuitenkin sellainen olo, että voimat oli täysin poissa. (Ehkä kipukynnyksestä kertoo se, että kärsin aivokalvontulehdukesta muka migreeninä 1,5 viikkoa aikanaan niin, että meinasi lähteä henki, kun pääsin sairaalaan lopulta kauhean myöhään. F:ää synnyttäessä lapsi taas meinasi putkahtaa kotiin, kun minusta supistukset eivät olleet niin kovia, että minnekään olisi pitänyt lähteä). No anyway. Palatakseni tähän vaivaan: Olin aika pöyristynyt, koska tiesin oloni ja kotiutuksen välisen ristiriidan.

Yritin siinä välissä saada kiinni aamuisen keuhkolääkärini. Hän nimittäin oli sanonut kahteen eri kertaan, etten saisi lähteä sairaalasta, ennen kuin pääsen osastolle ja pef-arvot saadaan pysyvästi yli 350 (joka sekin on vielä 100 vähemmän kuin viitearvo). Kyseinen lääkäri oli lähtenyt kuitenkin jo kotiin Pihjalinnasta ja Acutassa puolestaan sanottiin, etteivät he ota ohjeita muilta lääkäreiltä. Siitäkin huolimatta, että Acutan lääkärit eivät ole keuhkolääkäreitä ja omani on.

Juuri kun epätoivo alkoi iskeä, lääkärivuoro vaihtui ja Acutaan vuoroon tullut uusi lääkäri olikin sitä mieltä, että astmalääkettäni alettaisiin antaa sairaalassa suoraan höyryn avulla (spira, jos joku tuntee tavan). Vaikka olinkin iloinen, että aloin saada lääkettä, olin samassa hemmetin hämilläni. Kuinka epäjohdonmukaista ja persoonakeskeistä hoito olikaan! Äsken hoidolle ei ollut tarvetta, 20 minuutin päästä hengitin jo astmalääkettä piipusta.

Ja onneksi hengitin. Oloni alkoi kohentua aivan välittömästi. Reaktio olossani oli niin suuri, että minua alkoi ihan itkettää. Veri alkoi kiertää ja paine rinnasta vähentyä. Kädet täristä ja tuli kauhean kuuma. Ensimmäisen kerran sitten puoleentoista viikkon ei tuntunutkaan sille, että henki lähtee. Toki tiesin, etten ollut kuoleman kielissä, mutta pahan astmakohtauksen saaneet tietävät, kuinka kauhean raskas tunne se onkaan. Lääke sairaalassa alkoi tehota siis heti, ja kahden lääkkeenantokerran jälkeen pef-arvoni nousivat 290-300.

Juuri kun aloin toivo, että tällä hoitotahdilla ja avulla saisin itseni kuntoon, minulle tultiin sanomaan, että tulisi lähteä kotiin. Yritin kertoa, että Pihlajalinnan keuhkolääkäri oli juurikin sanonut, että röörit pitää saada ensin sairaalassa kunnolla auki, tai muuten kotihoito ei pääsisi räkäni läpi, mutta vastaus oli, että koska ei ole hengenvaaraa, olen nuori ja sairaala täynnä, pitää lähteä kotiin.

Minua vitutti ja itketti koko kotimatkan. Vaikka olo olikin parempi kuin samana aamuna, tiesin, että tämä oli vain nopea ensiapu. Osaan kuunnella kroppaani jo niin, että tiesin sen tarvitsevan enemmän apuja kuin kaksi lääkekertaa.

Ja valitettavasti aavistukseni kävivät toteen. Sain kotiin uudet tehokkaammat lääkkeet (paitsi astmalääkkeet, joita ei enää saa ottaa enempää) ja kun tänään, torstaina, heräsin, olivat pef-arvoni taas kerran laskeneet. Tuli niin turhautunut olo siitä, kuinka koko eilisillan hoito oli mennyt ikään kuin hukkaan, koska hoito ei oltu jatkettu oman ja ennen kaikkea keuhkolääkärin toiveiden mukaan. Oltiin siis taas melkein lähtöpisteessä. Siinä oli hukattu ihan kaikkien aikaa ja resursseja ja pitkitetty toipumistani.

Aloin soitella tänä aamuna lääkäreihin. Ja vaikka hoito eilen Acutassa varsinkin hoitajien osalta oli aivan ihanaa, alkoi kiukkuasteeni nousta. Tuntui sille, kun jokainen hoitava taho haluaisi pestä kätensä tilanteestani. Ymmärrän, että kyse on resursseista ja rahasta, ja jokainen hoitohenkilö tekee parhaansa (ja enemmänkin!!), mutta silti näin potilaan näkökulmasta tilanne on aika kehno. Joka paikasta aistii sen, ettei kellään ole oikein mahdollista auttaa kunnolla ja pitkäjänteisesti.

Koska eilen Acutassa oli sanottu, että minun tulee tulla takaisin, jos olo heikkenee ja peffit laskevat, otin yhteyden Acutaan. Kun sitten kuitenkin tänä aamuna soitin peffeistä, Acutasta käskettiin ottaa yhteys omaan terveysasemaan. Ja kun soitin sinne, käskettiin minun– tietysti — mennä ennemmin Acutaan. Olin aivan äimänä siitä, miten pitäisi toimia!

Lopulta menin Acutaan, koska sellaiset ohjeet olin edellisiltana saanut. Ja nyt sitten odottelen täällä odotushuoneessa. Samassa aulassa kun eilen.

Kun on sairas, ei jaksaisi yhtään käydä taistelua omista oikeuksistaan. Ja tuntuu siltä, että nyt juuri pitää. Se on jotenkin kummallista. Ymmärrän, että tänne tulee ihmisiä, jotka ovat kuolemaisillaan ja siksi en ole jonossa ekana, enkä edes kymmenentenä. Mutta: Kun vierestä kärrätään alkoholisteja kakat housussa ja örisevinä osastolle, ja itselle sanotaan, että pitäisi yrittää selvitä kotona, vaikka mitään näyttöä kohentuneesta olosta (päinvastoin) ei ole, tulee tunne, pitäisikö tässä vetää perseet, aski tupakkaa ja kaatuilla kerran Acutan edessä, niin alkaisiko apua tulla. On jotenkin surullista, että sairaanhoito on ennen kaikkea sairaan hoitoa. Pyritäänkö sillä lopulta edes siihen, että potilaan ei tarvitsisi olla potilas? Itse ajattelen, että hoidon tarkoitus olisi tehdä sairaasta ihmisestä terve. Sellainen, joka selviää kotona ja normielämästä.

Tietysti ihmiset ovat saman arvoisia.  Oli sitten itse kännipäissään aiheutettu vaiva tai jokin sellainen, jolle ei voi itse mitään, hoitohenkilökunta tekee aina parhaansa. Mutta se ei vaan mene jakeluun, että reippaudesta ja itsensä huolta pitämisestä ikään kuin rangaistaan. Koska ei se nyt niin tavatonta ole, että nuorenkin ihmisen olo heikkenee, jos hoitoa ei saa. Ei nämä sairaalat nyt niin himottavia paikkoja ole, että täällä ihan omaksi ilokseen haluaisi aikaa viettää. 

Kiitos ja anteeksi! Kettu kuittaa ja jaksaa stooria taas, kun uutta tietoa selviää! Kello 10.41. Sama jono ja paikka kun äsken. Tällä kertaa kassissa on kuitenkin laturi ja eväitä.

-Karoliina-