Haluanko enää kutsua itseään feministiksi?

Minua on jo pitkään vaivannut eräs asia, josta olen halunnut kirjoittaa, mutta en ole oikein tiennyt, miten sen tekisin. Tämä on nimittäin aihe, jossa olen huomannut, että ymmärretään asiat helposti ihan väärin. Niin, että asiat helposti kärjistyvät ja sitten koko isompi ajatus katoaa pienten sanojen ja tunnekuohujen väliin.

Mutta minä yritän. Koska minulla on tunne, että haluan purkaa ajatuksiani tämän aiheen osalta.

Minä olen pitänyt itseäni aina feministinä. Olin ihan varmasti luokan ensimmäinen oppilas, joka ylipäätään tiesi tuon termin sisällön. Olen myös kertonut, että meillä kasvatettiin 80-90-luvun taitteen yleiseen ilmapiiriin nähden hyvinkin tasa-arvokeskeisesti. Kannustettiin harrastamaan ei-niin-tyttömäisiäkin lajeja, eikä koskaan tuntunut sille, että sukupuoli olisi ollut rajoite. Me saimme olla ihmisiä ja lapsia kaikkine leikkiautoinemme, glittereinemme ja omine persoonallisuuksinemme. Minä ja minun siskoni siis.

Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Ja niin kauan kun muistan, on tämä päivä tuntunut erityiselle. Olen pitänyt Canthista esitelmiä, ahminut hänen tekstejään ja ylipäätään vaan halunnut hengittää sitä Canth-Joutuni -henkeä, joka vanhojen – muuta niin ajankohtaisten tekstien – välistä heijastuu kerta toisensa jälkeen.

Uskon myös, että kaiken sellaisen ”ulkoisen feminismipuheen” lisäksi – jota voisi varmasti tehdä ilman aitoa toimintaakin– olen yrittänyt omin henkilökohtaisin askelin tehdä asioita tasa-arvon hyväksi. Olen halunnut itse rikkoa niitä rajoja, joita meille naisille joskus asetetaan. Sörkkinyt muurahaiskasaa, seissyt kädet puuskassa ja tehnyt asioita, vaikka joskus on pelottanutkin. Vaikka joskus joku on sanonut, että et saa tai voi tehdä niin. Sulkenut korvani siltä, mitä tyttöjen, hienojen naisten tai jonkun toisen mukaan äidin olisi soveliasta tehdä.

Viime aikoina – sanotaanko ehkä vuoden sisällä – minua on kuitenkin alkanut sapettaa moni tasa-arvokeskustelun sävy. Vaikka sitä – tätähän – minä olen kai aina halunnut. Sitä, että asioista ja ongelmakohdista puhutaan ääneen. Kissa nostetaan pöydälle ja suunta on eteenpäin. Mutta silti. Viime aikoina on alkanut ketuttaa kuulua feministijengiin. On tullut pohdittua, haluanko määritellä enää itseäni lainkaan sellaisella termillä.

Älkää ymmärtäkö väärin. En ole muuttanut ajatuksiani tasa-arvosta tippaakaan. Edelleen raivostuttaa naisen eurot, lasikatot, seksuaalinen häirintä, tytöttely, alentavat stereotypiat ja kaikki se, joka on kerta kaikkiaan vaan väärin, epäreilusti, epäinhimillisesti. Mutta samalla, kun todella tärkeistä asioista on puhuttu, on feminismikeskustelu saanut rinnalleen minusta ihan kummallisia sävyjä. Sellaisia, joista haluan itse sanoutua irti ja jotka – minun mielestäni – vievät todellista tasa-arvotaistoa vaan väärään suuntaan. Sellaiseen, jossa iso sanoma jää joidenkin lillukanvarsien jalkoihin ja lopulta porukkaa vaan alkaa pitää tasa-arvoon pyrkimistä jonain suurena vitsinä. Sellaisen, jossa ei saa enää laulaa ”aikuinen nainen mä oon” vaan siihenkin väliin on hekotellen lisättävä ”tämä kappale lauletaan nykyisin varmasti sanoilla aikuinen ihminen mä oon”.

Tiedättekö mitä tällä tarkoitan? Sitä, että jos vaikka 15 vuotta sitten oli ihan relevanttia puhua semantiikasta ja kieleen rakennetuista arvotuksista, on tilanne vaan riistäytynyt vuosien saatossa yleisessä puheessa ihan lapasesta.

Tarkoitan tällä nyt sitä, että samalla kun feminismistä ja girl power -puheesta on tullut ”muotia” kaikkine hikipajaketjuliikkeestä ostettavine feministiaiheisine teksti-t-paitoineen (joita olen muutenkin itse historian noloina hetkinä ostanut) ja kahvilan jonossa käytyineen keskusteluineen sulhas(vai morsian)piirakoistaan, alkaa koko aihe muuttua helposti jo vähän vitsiksi. Se, missä tasa-arvon kannattajat ihan oikeasti pyrkivät yhteiskunnan rakenteen muutoksiin ja ihmisten yhdenmukaiseen kohteluun, voi yleisen keskustelun yltyessä suuret linjat jäädä sen jalkoihin, tuleeko liikennemerkkihahmolla olla hame vai housut. Voiko lapsia kutsua koulussa tytöiksi ja pojiksi tai kuinka helkkarin moneen kohtaan sanan henkilö voikaan nykyisin tunkea.

Ehkä olenkin vähän pettynyt siihen, että juuri kun meillä alkaa olla yhteiskunta siinä tilassa, että ihan aito tasa-arvo olisi mahdollista saavuttaa, suuren linjan keskustelua sotketaan jollain epäolennaisella.

Sen lisäksi, etten haluaisi tasa-arvopyrkimyksestä tulevan vitsin, olen alkanut ihan oikeasti vähän miettiä sitä, että me naiset käyttäydymme nykyisin tasa-arvoinnossamme osin jopa aika epäkohteliaasti ja hyvin käytöstapojen vastaisesti. Kun seurasin pari viikkoa sitten naistenpäivän somejakoja ja niitä iskulauseita ja voimalauseita, joita vahvat, ihanat, älykkäät ja tiedostavat naiset lisäilivät seinilleen, en voinut välttyä kurtistamatta otsaani. Mitenhän me naiset olisimme suhtautuneet, jos miehet olisivat jakaneet seinillään naispuoleisen Pete Parkkosen videoita, kutsuneet itseään Man Bosseiksi ja kiillotelleet toistensa kruunuja? Se, mikä meille naisille on nykyisin sallittua, ei ehkä olisi enää miehille. Tähän väliin voi tietysti heittää vasta-argumentiksi, että ManBoss-päivä on ollut maailmassa joka ikinen muu päivä ja sitä rataa, mutta ei se silti poista mielestäni sitä, että ei meidän naisten tarvitse omaa asemaamme nostaa alentamalla miehiä. Minä mielelläni kun ainakin haluaisin kiillotella niin miesten kuin naistenkin kruunuja. Ihmisten, ilman mitään etuliitteitä Boss-sanaan.

Hyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivän siis jokaiselle näiden ajatusten myötä! Lopuksi on sanottava, että vaikka en tiedäkään Aku Louhumies -tapauksesta yhtään enempää kuin mitä lehdistä olen tänään lukenut, pidän tärkeänä, että asia viimein tuli julki, jos asiat ovat todella tapahtuneet niin kuin lehdissä kirjoitetaan. Toki olen vuosien saatossa tullut hirveän kriittiseksi oikeastaan kaiken uutisoinnin suhteen, eikä minulle tietenkään ole sen enempää tietoa Louhimiehen ja hänen näyttelijöidensä välisistä tapahtumista, mutta naisnäyttelijöiden kertomat kokemukset järkyttivät kyllä syvästi. Nämä ovat varmasti niitä asioita, joihin Canth ja kaikki supernaiset kautta historian ovat halunneet muutoksen. Voidaan siis olla todella ylpeitä kaikista näistä naisnäyttelijöistä ja ylipäätään jokaisesta naisesta, joka on uskaltanut tuoda jonkin näin kipeän ja henkilökohtaisen asian esiin. Koska vain avoimesti puhumalla ja toimimalla asioihin saadaan muutos! Siihen ei pelkkä -ismi riitä. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: mekko, Makia Clothing* (kotimainen tekstiili) // farkut, H&M // pipo, Makia Clothing (kotimainen tekstiili)

*saatu