Kun se huitelee omilla teillään

Istuin maanantai-iltapäivänä junassa matkalla Riihimäeltä kotiin. Puhelin soi, se oli A.

”Niin monelta te olitte tänään oikein sopineet, että F:n pitäisi olla kotona?

”Neljältä. No nyt. Siis piti olla jo 15 min sitten. Eikö ole tullut?”

”Ei.”

”No soititko sille?”

”Joo. Neljä kertaa. Ei vastaa.”

Huoli alkoi puristaa kurkkua. Tajusin kyllä, ettei vartti ole vielä aika, eikä mikään. Mutta siitä huolimatta mieleen alkoi tulvia samoin tein kaiken maailman ajatuksia. Mitä jos tyttö on yksinkertaisesti vaan lähtenyt harhailemaan yli sovittujen rajojen? Kadonnut? Ja miksi helvetissä se ei vastaan nyt siihen puhelimeensa, jota muuten haluaisi pitää koko ajan äänillä?

Minä soitin ip-kerhoon (oliko F ylipäätään edes lähtenyt kävelemään oikeaan aikaan) ja A lähti etsimään tyttöä lähikaduilta. Ja sieltähän se ihan hetken päästä löytyi. Juoksentelemasta kavereidensa kanssa. Ilman huolen häivää. Ei siinä vaiheessa ollut tullut mieleen, että reilun puolen tunnin päästä tytön pitäisi olla kaupungin toisessa päässä jo toisen kaverin synttärijuhlissa. Aika oli mennyt, miten lapsilla se usein menee. Aikaa ajattelematta.

A:n ensimmäisen puhelun ja tytön löytymisen välisen ehdin olla hetken aika ahdistunut. Sitä ei ole kovin mediaseksikästä myöntää, mutta niin vaan olin. Peloissani. Olisi hienoa sanoa tähän väliin, että lapsen pitää antaa olla lapsi ja kulkea pitkin ojanpohjia, tippua puusta ja tutkia maailmaa, mutta näin äidin näkökulmasta tuo kaikki kauhistuttaa ihan sairaan paljon. Ei siinä hetkessä, kun pelkää lapselleen sattuneen jotain, paljon auta se, että joku tulee – kuten näissä keskusteluissa usein tulee – kertomaan siitä, miten meidän lapsuudessa sitä sai rymytä vapaasti metsissä, uiskennella uimarannoilla ja vieläpä ilman kännyköitä. Että kyllä nykyvanhempi on ylisuojeleva.

Olen tietysti itsekin sitä mieltä, että lapsen kuuluu oppia asioita yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja monta kertaa, jos joku ulkopuolinen toteaa, pitäisikö lasten vähän rauhoittua, saatan tokaista: ”Luultavasti ne henkiin tuosta kuitenkin jäävät.” En siis myönnä olevani silottelijavanhempi tai sellainen, joka varoittelisi koko ajan vaaroista.

Kun F itse vähän epäröi mennä ulos yksistään, kannustan häntä. Oikein tuupin menemään aina vaan vähän pidemmän matkaa yksin ja rohkaisen sanomalla, ettei ulkona ole mitään pelättävää. Mutta kun ovi hänen jälkeensä pamahtaa kiinni, alan usein kuitenkin itse pelätä. Vähän ristiriitaista, mutta totta. Vaikka yrittäisin rauhoitella itseänikin samoin sanoin kun lasta hetki aikaisemmin, huomaan, että oloni on silti usein levoton näiden hänen omien reissujensa aikana. Tulee mieleen romahtaneet lumilinnatunnelit, kaasuttelevat autot ja namusedät.

Ehkä peloista tekeekin hankalan sen, että niitä päin on mentävä koko ajan. Ja mentävä vieläpä niin, ettei voi olla varma siitä, selviääkö lapsi niistä. Että onko hän sittenkään tarpeeksi kypsä tulkitsemaan tienylityspaikkojen vaarat tai arvioimaan omat kykynsä kieppitangolla? Ja ennen kaikkea: Enhän itse ole yli- ta aliarvioinut lapsen kykyjä? Moni (lapsuuden) taito kun tuppaa olemaan sellainen, että niitä oppii vasta tekemällä. Ja silloin on vaan luotettava siihen, että aikaisemmat opit auttavat selviämään uusista haasteista myös – ja erityisesti – silloin, kun aikuisia ei ole katsomassa perään. ”Joskus nämäkin taidot on opeteltava”, yritän ajatella. 

En todellakaan aio lopettaa tätä tekstiä sellaisella ahaa-elämyksellä, jossa kerron, kuinka tästä eteenpäin otan rennosti edellisen kaltaiset tilanteet. Silti yritän oppia – itsekin – kaikesta tästä. Ja toivon, että saan hallittua, hillittyä ja käsiteltyä omat pelkoni niin, että voin opettaa F:lle sen, kuinka ihanaa elämä on silloin, kun sen ottaa vastaan avoimin mielin. Niin, että suhtautuu suureen tuntemattomaan innokkaasi ja uteliaasti. Lähtee tutkimaan sitä ja löytää oman polun. Ihan kirjaimellisesti nyt, mutta laajemmin sitten, kun on aika kokeilla vielä isommin omia siipiään.

Koska jos mietin omaa elämääni, parhaat asiat on tapahtunut silloin, kun olen mennyt pelottomasti kohti sellaista, josta en ole entuudestaan tiennyt mitään. Silloin, kun uusi polku on vähän jännittänyt aluksi.

-Karoliina-