Rakkauden kesä. Vähän kun 2016. Eikä toisaalta yhtään.

Kävelin aamulla puiston läpi töihin. Puut rönsyilivät lehtiä. Ilma oli seisova heinäkuinen, mekko liimautui kiinni selkään. Tennari hiersi kantapäästä. Se sama, joka hankasi tätä puistoa tallatessa jo 2016.

Nyt se puisto on vain läpikulku sinne oman elämän paikkoihin. Bussille, kirjastoon, ystäville, töihin ja kouluun. Puisto, joka oli hetki sitten vielä ihan vieras. Palanen tuntematonta Tamperetta. Lähellä sen yhden uuden ja ihanan kotia. Sen, jonka kanssa kaikki oli ihan oikein vain päivissä. Niin nopeasti, että ei edes ehtinyt kavereille kertoa.

Korvissa soi Paperi T. Nyt ja silloin.  2016 se angstinen ja synkkä. Tänä aamuna jotenkin ihan erilainen ja silti sama. Melankolian ja ääritunteiden jälkeen tasaisempi. Vähän kun minä. 

Kaksi vuotta on lyhyt aika, jossa ehtii tapahtua yhden elämän verran asioita. Tänä aamuna piti pysähtyä puun alle hetkeksi. Katsoa tätä maisemaa ja elämää. Ja toivoa, että seuraavat kahdet ja kahdetkymmenet vuodet ei poista tällaista ukkospäivän aamun tunnelmaa. Hikistä ihoa. Sitä tuulen huminaa, joka kuulostaa heinäkuussa erilaiselle kuin muulloin. Sitä Tamperetta, jonka puiden alla on helppo rakastua ja rakastaa.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä