Maailman melankolisin positiivinen. On/off -ihmisen elämää.
Me ollaan A:n kanssa todella erilaisia. Hän on harkitseva ja rauhallinen. Minä taas impulsiivinen ja räiskyvä. Joskus viime viikolla – taas jonkun reipastahtisen ja -äänisen tilityksen jälkeen – A kysyi, millaista tuo oikein on. Se, kun asioihin – olipa kyseessä juuston kilohinta, Aamulehden juttu tai VR:n toiminta – suhtautuu aina noin suurella intohimolla. Että eikö ole raskasta? Piti ihan poikkeuksellisiksesi pysähtyä ennen vastaustani. No totta helvetissä on! Mutta kun en osaa muutakaan.
Mä olen monta kertaa miettinyt, miten siistiä olisi, jos osaisin olla näitä tasaisen maan tallaajia. Niitä, joille asiat eivät aiheuta niin suuria tunteenpurkauksia ja joille elämä on. Noh. Tasaista.
Joskus kun mä olen sairastellut. Saanut migreenejä, elohiiren tai niskajumin, on mulle sanottu, että suurin aiheuttaja näille varmasti on ollut stressi. On neuvottu ottamaan rauhallisemmin. Hitaammalla tahdilla ja pienemmin kierroksin. Enkä yhtään vähättele noita neuvoja. Itse asiassa TIEDÄN, että monikin vaiva olisi vältettävissä noilla keinoilla. Mutta kun en vaan osaa! En osaa ottaa iisisti, kun tilanne herättää tunteita. (Onneksi itse negatiivista stressiä sentään osin osaan jo välttää, mutta minä uskon, että myös asioihin intohimolla – hyvälläkin – suhtautuminen on myös kropalle rasite.) Itse asiassa paria poikkeutta lukuunottamatta (kerron niistä kohta) mun elämä tuntuu koko ajan varpaista päähän asti.
Jos mä saan ihanaa ruokaa, se tuntuu räjäyttävän tajunnan ja en voi lakata syömästä tai kehumasta annosta. Niin ja puhumasta siitä myös jälkikäteen. Useita kertoja! Kun taas suutelen juuri sitä oikeaa ihmistä, katoaa ihan kaikki muu ympäriltä (niin kleisestä Regina-matskua kun se onkin). Kun suutun, mä oikein tunnen, kun mun sydän mustuu ja mielen valtaa myrkky. Silloin mun on miltei mahdoton pysyä fiksulla ja rakentavalla puhetyylillä, joka olisi viljelty imperatiivien sijaan konditionaaleilla. Ja kun mä riemuitsen, tuntuu sille, että mikään tässä maailmassa ei ole pielessä. Nauran, hymyile, kiljun ja…pompin. Voin kuvitella, että mulle on esimerkiksi aika kiva tehdä mukavia ylläreitä.
Mä olen hyväksynyt itseni jo vuosia sitten tämmöiseksi on/off -tilojen välissä ratsastajaksi. Ja ymmärtänyt myös sen, että on turha esittää jotain muuta. Kerran nuorena olin parisuhteessa, jossa jotenkin ihmeellisesti seestyin. Ja eihän siinä hyvin käynyt. Kaveritkin sanoivat, että kun erosin, tulin ikään kuin takaisin. Minuksi. Eikä se ollut edes todellakaan tuonaikaisen poikakaverini vika. Oli oma vikani yrittää olla jotain muuta, mitä en ollut. Yritin olla niin kovasti aikuinen, koska kuvittelin, että aikuiset eivät ole minunlaisiani.
Toki näin aikuisena ihmisenä ymmärrän, että on/off- tyyppi on välillä myös ihan kakkamainen puoliso. Se, jonka veri kiehahtaa välillä liian nopeasti ja jolla ei aina ole filttereitä sanomisissaan. Se, joka ei välillä osaa ajatella lainkaan järjellä, vaan antaa myrskypilvien vyöryä vauhdilla päälle. Toisaalta – voisin kuvitella – että kun vaan pysyn hyvällä tuulella, olen oletettavasti aika kiva. Olen vaikkapa joskus kuullut, että hymyilen ja nauran tosi paljon. Se on tietysti kiva kuulla.
On olemassa oikeastaan vain kaksi tilannetta, jossa olen oppinut hillitsemään luonteeni. Itse asiassa jo niin hyvin, että se harvoin tuottaa edes kauheasti pinnistelyä. Toinen näistä asioista on äitiys. Olen tajunnut jo aivan F:n taaperoaikoihin, ettei kahden tulisen kommunikaatioista tule mitään. Siispä minun on aikuisena pystyttävä olemaan se viilipytty, koska lapselta sitä ei voi niin hyvin olettaa. Ja niinpä mä olenkin, todella usein, vaikka toki joskus keittää myös mutsina.
Toinen paikka, jossa ei vaan voi olla suurella tunteella mukana, on (tai siis oli) opettajan työt. Yläkoulussa päti sama homma kuin kotonakin lapsen kanssa. Jos kilahdit (liiaksi), meni uskottavuus ja tilanne ei ollut enää hallinnassa. Kun sääteli ärinää, oli niillä myös enemmän tehoa. (Tulee muuten mieleen eräs koominen ärähdys oman valvontaluokkani kanssa muutamia vuosia sitten. 9C, välillä teitä on ikävä).
Luin joskus Puljujärven Pepin Insta Storiesin ja minua alkoi naurattaa, kuinka naulankantaan Peppi oli itseään kuvaillut. Se meni jotenkin näin: ”Olen varmasti maailman melankolisin positiivinen”. Voi jukra tiedän tasan, mitä Peppi tarkoitti! Siltä minustakin tuntuu hirveän usein. Naurattaa kesken itkun ja itkettää kesken naurun. Miten muuten täällä edes voi olla? Onko kohtalotovereita linjoilla?
-Karoliina-
Kuvat: Noora Näppilä
Mekko: Ivana Helsinki (lainakappale, uniikki)