Kuppikoolla on todellakin väliä

Mulla oli viime viikonlopun Insta Storiesissa viinilasi-gate. Mun isä tarjosi perjantai-iltana mulle viiniä TAVALLISESTA juomalasista. Kärvistelin lasillisen (avautuen Storiesiin, tietty) alas, mutta kun vielä lauantaina viini tarjottiin samassa kupposessa, pokka ei enää pitänyt. Kaadoin valkkarit jalkalasiin isän pyöritellessä päätä vieressä: ”Ollaan sitä nyt niin hienoja. Ennen sä joit viinit pullon suusta puskassa.” Hah. Totta. Yläasteikäsenä. Nyt lasi oli vaan liian iso, liian ruma (viinihetkeen) ja kaiken lisäksi normilasi lämmitti viinin ällölämpöiseksi. 

Tämä viinilasigate kirvoitti keskustelun kaikista muistakin kupeista ja laseista. Mä kerroin iskälle, että valitsen kahvilleni aina  kaapin kauneimman mukin tai kupin. En vaan kertakaikkiaan voi juoda mistään rumasta mun aamukahveja. Varsinkin aamun eka espresso on juotava mun second hand -aarteistani — merkittömästä pikkukupista tai äidiltä saamasta Arabiasta. 

”No jos tässä nyt aletaan kupeista avautua”, iskä aloitti, ja jatkoi: ”Niin mä en voi juoda aamukahvia noista meidän uusista Ikean kupeista. Niissä on niin iso se suuaukko, että kahvin haju hajoaa jonnekin ilmaan, enkä mä haista sitä kahvia mun nenässä juodessa. Todella häiritsevää. Otan aina sieltä kaapin takaa niitä vanhoja mukeja”.

Ei jumankekka. Jos meidän iskällä 57 vuotta on myöskin väliä kahvikupin koossa, ei se voi olla yleisestikään kovin mitätön seikka. Kuvassa mun lempparikuppi työpaikan minukuppivalikoimasta. 

-Karoliina-