Opettajilla on olemattomat työajat ja poskettomat lomat. Eiku. (Ope-postaus 2/4)

Jatkoa eiliseen opettajapostaukseen, joka on luettavissa täältä.

Kun mä jätin opettajan työt, multa tultiin useimmiten kysymään kahdesta asiasta. Ensimmäinen liittyi – tietysti – lomiin. Kuinka kestäisin sen, ettei mulla ole enää opettajan pitkiä lomia. Toki olin itsekin aikaisemmin ajatellut, että tämä loma-asia nousisi isoksi kysymykseksi. Missä muussa duunissa olisi kahden kuukauden kesälomaa plus kaikki muut lomat päälle? Ei missään! Ja sehän on tietysti fakta.

Yllätyksekseni kuitenkin huomasin, että tarve lomiin muuttui kuitenkin aivan toisenlaiseksi, kun koulumaailma jäi. Iltapäivällä ei ollut  – kymmentuntisen työpäivänkään jälkeen  – ollut samalla tavalla väsynyt kuin ennen. Ja kaiken lisäksi lomankin pystyi aloittamaan ihan jo ekana lomapäivänä. Opena kun aina tuntui sille, että lomamoodiin pääsi vasta päivien ja viikkojen jälkeen, kun kroppa edelleen ikään kuin teki töitä vielä kauan sen jälkeenkin, kun varsinainen loma oli jo alkanut. Mä en ole itse asiassa kertaakaan kaipaillut pitkiä lomia tässä uudessa työssäni. Ehkä se on johtunut siitä, että nykyisin loman tarve ei ole samanlainen, kun itse arjessa saa olla oman aikataulunsa herra. Tai ehkä sitten syy löytyy tästä (ja seuraavista) postauksista. Kun työ ei ole enää niin kuormittavaa, on loman tarvekin erilainen. 

Toinen kysymys liittyi oppilaisiin. Kun olen kertonut uusille tuttavuuksilleni, että olin ennen YLÄKOULUN äikän maikka, saan poikkeuksetta kauhistuneita ilmeitä. ”No huhhuh. Ei ihme, että vaihdoit alaa. Eikö ne ole aivan kauheita? Teinit.” Ja joka kerta on pakko todeta, että ei ne ole. Itse asiassa: Juuri ne teinit olivat se syy, miksi työ oli niin ihanaa. Ja jonka vuoksi oli valmis kestämään ne työn todelliset varjopuolet.

Oikeasti mä tähtäsin koko mun opiskelujen ajan juuri sinne yläkouluun, eikä alakoulu   –  jossa myös toki hetken työskentelin  – tuntunut lainkaan niin kodille. Mun jutulle. Ja juu: Olihan se välillä rankkaa. Koko se teiniangstin määrä, kiroilu ja isojen oppilaiden isot ongelmat, mutta samalla kaikki tuo oli aivan parasta. Ne ihanat, älykkäät, herkät ja voimakkaat uudet ihmisalut, joiden kanssa sai aikaan huikeita keskusteluja, ratkiriemukkaita tilanteita ja joiden kanssa oppi elämästä ja itsestään koko ajan vaan lisää. Sain itse asiassa tänään muistutuksen työn huippuhetkistä, kun sain Instagramissa viestin vanhalta   – nyt jo aivan aikuiselta  –  oppilaalta. Hän kertoi minun vaikutuksesta häneen ja hänen ajattelumalliinsa. Samalla tuo viesti toi miljoonia muistoja kyseisen valvontaluokkani yläkouluajoilta. Niistä meidän välisistä väännöistä, jutteluhetkistä, nauruista, retkistä, normitunneista ja perjantain ruokavälkän ”avautumisvälkistä”, jonne sai tulla purkamaan sydäntään. Ihan alkoi itkettää kaikki se hyvä, jota nuorten kanssa koki ja mikä koulussa on parasta laatuaan! Sellaisia kiksejä kun ei muualta elämästä edes saa. 

Eli: Jos työ olisi vain sitä murrosikäisten opettamista ja kasvattamista, olisi päätös lähdöstä ollut paljon vaikeampi! Mutta kun ei se ole. Ja siinä se syy onkin, miksi opettajat – minun mielestäni – lähtevät livohkaan kouluista. He eivät saa opettaa ja kasvattaa. 

Seuraava listaus, joka jatkuu ihan torstaille asti, on aika karua luettavaa. Se on mielestäni totta, mutta niin on myös työn ihanuus. Siksi haluankin tähän alkuun sanoa, että opettajan töissä ja varsinkin nuorissa/lapsissa on miljoona hyvää asiaa. Enkä siksi kadu yhtään päivää opettajana. Enkä myöskään todellakaan kiellä sitä, ettenkö sinne joskus vielä palaisi.

Mutta koulumaailmassa on kuitenkin myös niin paljon ongelmia, että haluan nostaa ne esille. Nämä ehkä selittävät myös sen, millaisia viestejä minä ja siskoni olemme saaneet. Syyn, miksi niin moni opettaja väsyy työssään ja kuinka opettajankoulutuksesta mennään jopa suoraan muualle kuin kouluun töihin. 

 

Aikuiskontaktien puute

Vaikka yksi opetyön hienoudesta onkin lapset ja nuoret, on se myös yksi työn haasteista. Koulun aikuisilla on nimittäin aivan älyttömän vähän aikaa viettää aikaa yhdessä, kollegaseurassa. Enkä nyt puhu mistään kahvin kittaamisesta opehuoneessa – joka sekin on älyttömän tärkeää rankan luokkahuoneduunin vastapainoa – vaan ylipäätään keskustelulle ja työn jakamiselle ei ole aikaa. Olen ollut työurani aikana töissä viidessä eri koulussa, kolmen kunnan sisällä, eikä eroa tässä asiassa näiden välillä juuri ole ollut. Välitunnit – ne, josta opettajille usein kuittaillaan, ettei missään muussa työssä ole TAUKOA 45 minuutin välein – kun menevät levon sijaan oppilaiden riitojen tai sosiaalisen elämän selvittelyyn, papereiden kopiointiin, kotiin kirjoitettavien viestien kirjoittamiseen, välkkävalvontaan tai seuraavan tunnin materiaalien haalimiseen. Ehkä tampoonnin etsimiseen juuri menkkansa saaneelle tytölle tai soitolle lastensuojeluun. Käytännössä koulussa ei ehdi päivien, ei edes viikkojen, aikana jutella kollegan kanssa kuin muutamia minuutteja sieltä täältä. Ei ihme, jos tuntuu, että on työnsä kanssa yksin. Ja silloin tietysti ongelmatkin tuntuvat suuremmille, kun niitä ei saa jakaa kenenkään kanssa. 

 

Yhteistyön ongelma

No tottakai tähän opettajien aikuiskontaktipulaan ja yksin puurtamiseen on haluttu tarttua myös ylemmältä taholta. Joka on tietysti äärimmäisen hyvä juttu! Ja monessa koulussa kannustetaankin yhteisopettajuuteen ja porukassa tekemiseen. Onhan se osa uutta OPSiakin. Mutta. Tässä on edessä vaan muutama ongelma.

Kun opettajille, jotka ovat muutenkin päälle kaatuvan työmäärän alla, isketään uudeksi tavoitteeksi – kaiken sen muun lisäksi – tehdä yhteisopettajuutta, lisää se aika usein myös opettajien stressiä. Tämä yksinkertaisesti ihan siitä syystä, että työmäärä kasvaa yhteisopettajuuden myötä rajusti, mutta mitään entisistä töistä ei kuitenkaan karsita. Siinäpä yhtälö, jonka lopputuloksen jokainen osaa laskea. 

Monessa muussa työssä – kuten olen jo nyt huomannut nykyisissä töissäni– töiden tekeminen yhdessä on voimavara, joka vähentää painetta. Opetyö on kuitenkin lähtökohtaisesti ollut yksinäistä puuhaa, ja sen saattaminen yhteiseksi työksi, vaatii aikaa ja aika helkkaristi lisätyötunteja. Luokan eteen kun ei voi mennä kaksi sinne tänne haahuilevaa opettajaa, jotka ”vähän testailevat eri tapoja yrityksen ja erehdyksen kautta”. Sellainen fiilispohjalta toimininen sopii hyvin moneen työhön, mutta 25-45 oppilaan edessä testailulle ei kerta kaikkiaan ole varaa. Pohjaduuni on siis tehtävä tuplasti niin hyvin kuin yksin opettaessa. Ja se vaatii, tuplasti myös sitä aikaa.

Moni opettaja toki tajuaa, että yhteistyö helpottuu, mitä enemmän sitä tehdään. Ja samalla sillä varmasti saavutetaan juuri ne tavoiteet, jotka siinä alunperin olivatkin. Eli kepeämmän työn, paremman opettajuuden ja uuden oppimisen. Mutta. Sellaiseen yhteisopettajuuteen on vielä monessakin paikassa aikamoinen matka. Ja jos sitä matkaa tehdään voimavarojen äärirajoilla, työtaakkaa lisäten, ei se voi olla oikea reitti. Fiksua olisi tietysti antaa opettajille tähän hommaan konkreettista aikaa, toisin sanoen karsia muista töistä. Mutta sitä harvassa koulussa on tehty ja niinkin mukavasta asiasta kuin yhdessä tekemisestä ja oman työn kehittämisestä on tullut sen sijaa taakka.

 

Ylityöttömät ylityöt

Edelliseen kohtaan liittyen yksi ongelmakohta on tietysti opettajien työaikaan liittyvät asiat.

Olen kuullut miljoona kertaa (ja eiliseenkin postaukseen asiasta kommentoitiin) sen, kuinka opettajilla ei ole varaa valittaa, koska onhan heillä niin lyhyet työpäivät. Totta on, että opettajallahan on opetusvelvollisuus, joka taitaa olla aineesta riippuen 18-24 tuntia. Ja se on  – minunkin mielestäni  – hyvin vähäinen määrä tunteja.

Ongelmassa tullaankin kuitenkin siihen, että tuo tuntimäärä kertoo vain sen, minkä ajan opettaja on fyysisesti luokan kanssa. Sen päälle tulee sitten toinen mokoma tunteja, jotka eivät näy ehkä ulospäin, mutta jotka ovat juuri se opettajan työn kuorma. Hankalaksi tämän asian tekee se, että koska opettajan opetusvelvollisuuspalkkaan on sisällytetty myös tuo kaiken-muun-sälän-työtunnit, täytyy opettajan käytännössä tehdä töitä ilman mitään rajaa. Tälle muulle opettajan työn työlle kun ei ole laitettu mitään tuntimäärärajaa. Sitä ei valvota, siitä ei saa ylityökorvausta, eikä mikään kellokortti vapauta lopettamaan töitä klo 17.00. Toisin sanoen opettajille pystytään lykkäämään kasapäin ylimääräistä – oppituntien ulkopuolista työtä – ilman, että siitä voi käytännössä edes valittaa. Tämä suunnittelu- ja kehitystyö kun kuuluu osana opettajan työtä. 

Joskus vuosikymmeniä sitten kaikki-tämä-muu piti sisällään lähinnä tuntien suunnittelua. Toisin sanoen opettajan palkka koostuisi tuolloin A)tuntisuunnitelmista, B)itse opetustunneista, C)satunnaisista vanhempainilloista ja D)vaikkapa kokeiden/aineiden tarkastuksista. Itse ajattelen, että jos opetustyö menisi edelleenkin  pääpiireittäintuolla kaavalla, olisi palkan ja työn kuormittavuuden suhde ihan ok. 

Mutta. Ja taas se mutta. Uusi maailma ja uusi koulukulttuuri ovat tuoneet opettajille niin paljon lisätöitä viimeisten vuosien saatossa, että sitä harva ulkopuolinen edes uskoo. Sen lisäksi, että opettajat tekevät kaiken saman kuin ennenkin, niihin samoihin vuorokauden tunteihin ja samaan palkkaan sisällytetään jättimäinen kasa kaikkea muutakin. Tehdään OPSia, istutaan työryhmissä, aktivoitetaan koulun ja kodin välejä, vastataan Helmi- ja Wilma -viesteihin, raportoidaan Helmiin ja Wilmaan päivän tapahtumista, tehdään yhteistyösuunnitelmia toisten opettajien kanssa, täytetään Kiky-velvollisuus, ollaan VESOssa, ollaan viikkokokouksissa, täytetään HOJKsia, tehdään tehostetun tuen paperit, raportoidaan väkivaltatilanne, ollaan liikkuvassa koulussa välitunnilla tupla-aika jne jne. Lista on oikeasti aika mahdoton ja loputon.

Yksi ongelmista onkin se, että opettajien työn määrä lisääntyy vuosi vuodelta, mutta sitä ei huomioida palkassa, mutta ei myöskään itse työpaikoilla. Sitä tungetaan vaan lisää painoa kuormaan ja toivotaan, että vaunut kestää. Yksi tätä ruokkiva asia on se,  että opettajanhuonekulttuurissa elää edelleen vahvasti sellainen sankariopettajan ihanne, joka jaksaa ja kykenee kaiken. Moni sinnittelee äärirajoilla, mutta ei kerro asiasta edes kollegoille, jotta ei olisi muiden silmissä huono ja heikko opettaja.

Kiinnostuksella odotan aikaa, jos opettajat siirtymät kokonaistyöaikaan. Mietin, aletaanko loputtoman työn ongelmaan herätä vasta sitten, kun tuhannet opettajat alkavat laskuttaa ylityötunneistaan? Voi olla, että siinä vaiheessa loppuu valtion ja kuntien rahat. 

 

Turhat tiimit ja ympäripyöreä jauhanta

Kouluja arvostellaan usein siitä, etteivät ne enää vastaa nykypäivän tarpeisiin. Ja että koulu on erkaantunut muusta maailmasta. Koska se on osin totta, ja tietysti tähän pulmaan halutaan vastata mahdollisimman hyvin, halutaan kouluissa tarttua kiinni aikaan. Ja tapa, jolla se usein tehdään, on opettajien istuttaminen asiantuntijakoulutuksiin ja -luennoille, jonka teemana on tulevaisuuden koulu. Tästä syystä koulut ovatkin oivallisia paikkoja hurahdusliikkeille.

Tällä tarkoitan sitä, että nykypäivän kouluissa ramppaa jos jonkinmoista asiantuntijaa kertomassa opetushenkilökunnalle siitä, millainen tulevaisuuden unelmakoulu olisi, ja kuinka meidän opettajien tulisi alkaa uudistamaan tapaa oppia ja opettaa. Opettajiin yritetään iskostaa trendikkäitä keinoja ajatella. Siellä sitä istutaan sitten ylevien aatosten kanssa iltapäivällä opetustuntien jälkeen. Tehdään tiimityötä, täytetään postereita (edistyksellisimmät jopa power pointia), kirjataan arvomaailmatavoitteita ja ylipäätään aletaan elellä jossakin sellaisessa maailmassa, joka on tietysti hyvin kaunis ja ihana, mutta ainakin mielestäni todellisuudessa aika todella kaukana siitä aidosta luokkahuone-elämästä. On ihanaa puhua vaikka itseohjautusta oppimisesta ja erilaisista teemoista, mutta kun aamulla luokkaan astelee lapsi, joka on valvonut yön ryyppäävien vanhempien vuoksi, joka on paennut pihalle pelastaen samalla pikkusisaruksensa ja jonka maha kurnii nälkää, tajuaa siinä jokainen, että jenkkiläisen kasvatusgurun aatoksen ihmismielestä eivät sovi tähän palettiin. 

Tiedän itse kokemuksesta, että olen täyttänyt kymmeniä tunteja erilaisia kyselyitä, kaavakkeita ja tavoitelistoja ihan aidosti innostuen ja hurahtaen. (Olen siis juuri otollista maaperää tällaisille koulutuksille!) Ja sitten palannut seuraavana päivänä luokkaan ja tajunnut, ettei mikään arvojen ja teemojen toistelu mantranomaisesti oikeasti hyödytä normitilanteessa yhtään mitään. Nyt ihan oikeasti naurattaa jotkut tällaiset ”meidän koulun teema on vesi -tyyppiset” ajatukset, jonka vuoksi sitten koko koulun on seistävä päällään ja mietittävä, miten ihmeessä saan väkisin tungettua tähän talvisodan käsittelyyn  tai kertotauluihin mukaan tämän vesielementin.

Uskon myös, että vaikka nämä hurmokselliset tavoitteet tai puheenvuorot pyrkivät tietysti hyvään, ja joskus tuovatkin hyvää(!), aiheuttavat ne myös kauheasti paineita. Jos opettajilla on normityössäkin tekemistä ja turha kokoustaminen, isot abstraktit tavoitteet ja päälle liimatut teemat vaan lisäävät tunnetta siitä, että opettaja ei ehdi tehdä kaikkea.

 

Hurahtaminen

Liittynee vahvasti edelliseen aiheeseen. Jokainen opettaja tietää sen esimiehen, kunnanjohtajan, koulutoimen johtajan tai johtotiimissä olevan opekollegan, joka on hurahtanut johonkin omaan intohimoaiheeseensa. Ja jos henkilöllä on opettajakunnassa valtaa, tulee tämän johtohahmon omasta tavasta sitten se koko koulun yhteinen tavoite. Tämä käytännössä tarkoittaa ihan jo sitä, että esimerkiksi resurssit tehdä niin ,että tämä ysktiääinen tavoite nostetaan jo rahallisestikin kaikkien muiden tavoitteiden yläpuolelle.

Ei ole vain satua, että koulu, jossa ei ole varaa ostaa edes oppikirjoja, pitää kunnollisesta luokkatilapuhtaudesta huolta tai taata erityistä tukea kaipaaville lapsille tarpeeksi apua, satsaavat jonnekin pilvipalveluihin, sähköisiin alustoihin ja iPadeihin niin paljon rahaa, ettei mihinkään muuhun yhteensä vuosiin.  Tällainen toiminta vihastuttaa, vaikka jokainen ymmärtää, että minä jos joku, olen ihminen, joka ymmärtää myös sähköisen oppimisen ja esimerkiksi mediakasvatuksen roolin. Toivoisi kuitenkin, että kun kyseessä on maamme lasten tasavertainen oikeus oppia, olisi se oikeasti tasavertainen, eikä kiinni alueellisista(hurahdus)eroista.

 

Huh! Siinäpä ensimmäiset syyt siihen, mikä mun mielestä johtaa opettajien uupumiseen. Lisää tulossa huomenna keskiviikkona ja torstaina.

-Karoliina-